Torstai 4.10.

Kuukausi täällä tulee tänään täyteen. Minulla on usein matkoilla tapana tutustua paikalliseen terveydenhoitoon. Täällä on dokter gigejä (hammaslääkäreitä) sairaaloissa. Kävin siis indonesialaisen opiskelijan tulkkaamana hammaslääkärissä. Kuulin vasta jälkeenpäin, että täällä olisi ollut kansainvälinenkin sairaala. Sain antibiottikuurin ja jotain muitakin lääkkeitä ja röntgenlähetteen, mutta toivon, että pärjään näillä lääkkeillä niin, että voin mennä hammaslääkäriin Suomessa.

Emäntämmekin tuntuu olevan kunnossa, mutta täällähän näytetään iloista naamaa, vaikka kuinka olisi murhetta. Tänään kuitenkin opiskelimme englantia pari tuntia. Olisipa koulussa tällaisia oppilaita. Muuten tuntuu, että oma kielitaito rapistuu, kuin kaikki asiat täytyy selittää mahdollisimman yksinkertaisesti. Tänään kun olimme kävelyllä vähän kauempana, urheilutunnilla olevia oppilaita ryntäsi luoksemme kyselemään "where are you from" ja what's your name".Olivat 8-luokkalaisia. Siihen se sitten kielitaito jäikin. Vaikka mitä kysyi, vastaus oli aina yes yes.

Kun koulun jälkeen menemme jätskiostoksille lähimpään supermarkettiin riisipeltojen poikki, siellä on vanhoja ihmisiä töissä riisipelloilla paahtavassa kuumuudessa. Siellä pelloilla on myös vaarallisia käärmeitä ja ihmiset ovat siellä paljain jaloin. Tässä ympäröivillä vuorilla on kuulemma jotain 4-metrisiä käärmeitä, mitä lie.

Täällähän viljellään paljon tupakkaa ja se näyttää olevan halpaa. Miehet tupakoivatkin täällä paljon, mutta en ole nähnyt ainoankaan naisen tai nuoren tupakoivan.. .  Olutta saa 20 km päästä Yogyakartasta, mutta mitään väkevämpää ei ole missään nähty.

Ihonväri tuntuu olevan jotenkin ongelmallinen täkäläisille. Kaikki haluaisivat vaaleamman ihon ja minun vaaleaa tukkaa ihaillaan. Naapurissa on suloinen 5-vuotias tyttö, kaunis kuin mikä, mutta tummempi kuin vanhemmat ja sisarukset ja äiti valittelee, että kun on niin tumma. Toivottavasti ei käytä tyttöön vaalentavia voiteita.

Täällä sydään 3 lämmintä ateriaa päivässä. Meillä on aamiainen klo 6, lounasta emme halunneet, syömme mieluummin kuuman päivän aikaan hedelmiä ja illallinen klo 18. Aterialla on aina riisiä, kanaa tai kalaa ja vihanneksia. Mausteita käytetään reippaasti, chiliä varsinkin. Jälkiruokia ei ole, ei näytä olevan oikein ravintoloiden listoillakaan. Emäntämme kyllä teki kerran bisang gorengia, eli paistettuja banaaneita. Oli herkullista. Täällä syödään paljon kaikenlaisia naksuja.

Taksilla ajaminen on halpaa, mutta kun sitä joutuu käyttämään joka käänteessä, tulee sillekin hintaa. Täältä kaupunkiin 20 km matka maksaa 5 euroa. Eihän se paljon ole pekkaa päälle. Ensi sunnuntaina menemme taas Semarangiin, matka kestää bussilla 4 tuntia. Maanantaina on järjestön kokous, jossa täytyy ollapaikalla klo 10, joten olemme hotellisssa yön. Saapahan nukkua yhden yön ilmastoidussa huoneessa. Täällä nämä yöt ovat tukalia eikä ikkunaa voi pitää auki, kun kulkukissat hyppivät sisälle. Yöllä olisi sentään vähän viileämpää, noin 24 astetta.

Ensimmäisessä kuvassa on koulun 6. luokka. Tunti oli poikkeuksellisesti koulun moskeijassa. Siellä kävi tunnin aikana pari opettajaa rukoilemassa, mutta ei se tuntunut ketään häiritsevän. Minä vain jatkoin englannin opettamista. Toisessa kuvassa on Yogyakartan slummia, joka kuvassa näyttää paremmalta kuin todellisuudessa. Kolmannessa kuvassa on naapurimme myymässä vihanneksia tässä kotinurkilla. Hän lähtee joka aamu pyörällä n. klo 4 hakemaan jostakin vihanneksi ja kulkee sitten kauppaamassa niitä siellä täällä ovelta ovelle. Muutenkin täällä käy ovella jos jonkinlaista kauppiasta ja banjon soittelijaa. Yritettävä on, sossua ei ole.