Sunnuntai  14.10.2012

Huh huh, viikko takana yksin luokassa. Kyllä siellä olisi paljon opiskeltavaa opiskelutekniikassa ja aluksi siinä, että tarkoitus on ylipäätänsä opiskella eikä riehua. Uskonnon kurinalaisuus eiole kyllä yltänyt kouluun. Kaupoissa on paljon myyjinä aivan nuoria, jotka osaavat hädin tuskin sanoa 'thank you' Näiden englannin kirjojen taso on käsittämätöntä. Laskin yhden harjoituskirjan yhdeltä sivulta yli 20 virhettä, Siellä opetetaan esimerkiksi, että mies-sanan monikko on mans ja nais-sanan monikko womans. Eikä enkun ope ole huomannut mitään virheitä. 2010 painetun kirjan mukaan 50 % lapsista ei käy yläastetta. Voihan se nyt olla vähän isompi luku, mutta ei täällä maalla koulua niin tärkeänä pidetä. Toisaalta on nuoria, kuten esimerkiksi se indonesialainen opiskelijatyttö, joka puhui loistavaa englantia. Hänen äitinsä oli hommannut tytöllen englannin opettajan jo ennen kouluunmenoa ja lisäksi tyttö vietiin piano- ja tennistunneille.

Menimme tänä aamuna kauppaan jo klo 7 ja tiet olivat jo täynnä ihmisiä. Olemme jo vähän oppineet ylittämään tietä täkäläiseen tapaan, eli ensin puoleen väliin. Siinä sitten seisotaan autojen ja moottoripyörien suhahdellessa molemmilta puolilta ja odotetaan, että päästään yli toinenkin puoli. Äidit ajavat moottoripyörää yhdellä kädellä ja pitävät vauvaa sylissä toisella kädellä.

Olin aluksi vähän harmissani, kun en hakenut töihin yliopistolle kaupunkiin pitämään englannin keskustelukursseja. Sitä paikkaa oli hakenut tsekkityttö, työtön psykologi, joka ei ollut opiskellut englantia. Hän sai paikan ja kovin tyytyväinen, asuu uudessa talossa kampuksella ilmastoidussa huoneessa, suihkukin on. Mutta nyt olen tyytyväinen tähän, pääsemmehän näkemään tavallisten ihmisten elämää, vaikka kyllä tämä aika tukalaa on. Tähän talouteen kuuluu myös sokea isoisä, joka kuuntelee yöllä radiota täysillä. Meidän huoneemme on yläosastaan avoin, joten kaikki meteli kuuluu hyvin. Ennenn neljää alkaa sitten 'joikhaaminen'(Ekin sanonta), jota kestää n. 15 minuuttia, sitten heräävät jo kukotkin ikkunan alla. Tämän vuoksi menemme nukkumaan aikaisin, joskus jopa ennen klo 8.

Yksi asia, jota kaipaan, on leipä. Sitä ei ole koskaan tarjolla ja kaupossakin on vain vaaleaa puppuleipää. Myöskään juustoja täällä ei harrasteta.

Ensi viikolla on mid-semester kokeet koulussa ja sain yllättäen viikon vapaaksi. Lähdemme huomenna junalla Bandung-nimiseen kaupunkiin. Se on 700 m koreudella, joten siellä on toivottavasti vähän viileämpää. Siellä 2,3 miljoonaa asukasta ja sinne on 7,5 tunnin junamatka. Varasimme paikat executive-luokasta, mutta js se kuitenkin on kamalaa, sieltä pääsee lentäenkin Yogyakartaan. Kotimaan lentolippujen hinnat ovat kuitenkin aika kalliita täällä.

Täällä tuli toissayönä n. 5 minuutin sade, joten ei voi enää valitta sitä, ettei sada.