lauantai 1. joulukuuta 2012

Sunnuntai 2.12.2012

Eilinen blogikirjoitus piti olla viimeinen, mutta täytyy vielä vähän purkaa lähdön tunnelmia. Nyt on muutaman tunnin päästä lähtö Balille ja pitäisi hihkua innosta  päästä hienoon hotelliin, mutta jotenkin on tyhjä olo, lähdön haikeus vielä päälimmäisenä.

Eilen sen jälkeen kun olin kirjoittnut blogia, siivosin kämppäämme ja yhtäkkiä ovella oliva Fatchud and Sugito ja molemmat itkivät. Säikähdin, että jotain on sattunut, mutta lopulta he saivat sanottua, että syy on se, että me lähdemme. Kun pahimmat patoutumat oli saatu pois, meillä oli vielä hauska juttutuokio, mutta sitten taksi saapuikin tuntia liian aikaisin ja sitten repesi. Valitettavasti kaikki ne, jotka olivat aikoneet tulla meitä saattamaan, eivät sitten olleet paikalla. Kuvassa ei paljon ole hymyileviä kasvoja. En oikein voi kuvitella suomalaista miestä itkemässä, kun tavallaan oudot ihmiset lähtevät pois, mutta täkäläiset miehet eivät häpeä itkeä. Niin mielellään kuin näitä ihmisiä näkisi Suomessa, on se heille aivan mahdoton ajatus. Fatschud ja Sugito sanoivat, että meidän täytyy elää niin kauan, että ehkä heidän lapsenlapsensa jo pääsevät käymään Suomessa. Kovasti täällä on katseltu kuvia lumisesta Suomesta ja ihmetelty.

Kun tulemme tänne Yogyakartaan takaisin 12.12. Simon ja Susi ja toivottavasti Fatschud ja Sugito tulevat vielä tänne meitä tapaamaan. Kyllä se vaan niin on, että suuri osa sydämestä jäi sinne Semoyon kylään näiden sydämellisten ihmisten luokse. Hedelmäkaupan tätikin kävi tuomassa hienot lahjat ja lapsia kävi ovella pikkulahjojensa kanssa. Vatsakin meni sekaisin, kun tultiin tänne kaupungin ravintoloihin Juminamin hoivasta, mutta eiköhän se tästä iloksi muutu, kun päästään Balille ja suurimmat tunnekuohut ovat laantunee.

perjantai 30. marraskuuta 2012

Lauantai 1.12.2012

Tuntuu oudolta katsella netistä kuvia Suomesta, kun täällä hikoillaan entiseen malliin.

Torstaiaamuna menimme taksilla kaupunkiin ostamaan kakkuja. Ensimmäinen kakku syötiin koulussa opettajien kanssa, siitä on yksi kuva. Siellä on myös kuva oppilasraukoista, jotka kurkkivat ikkunan takana, kun opet syövät kakkua. Illalla sitten tänne kotiin tuli lähes 40 vierasta. Syötiin kakkua, juotiin limsaa ja teetä ja vielä oli jäljella Suomesta tuotuja karkkeja. Pidettiin puheita (yhdessä kuvassa pidän puhetta ja Fatschud tulkkaa), laulettiin ja vähän itkettiinkin. Oli mukava tunnelma. Yhdessä kuvassa halailemme naapurimme Juminemin kanssa, joka on tehnyt ruokamme ja joka piti hienon puheen.

Perjantaina olin normaalisti koulussa. Tänään lauantaiaamuna menimme koululle jo 7 jälkeen. Siellä oli koko koulu pihalla, rehtori piti puheen, jossa toistui usein nimeni, toivottavasti positiivisessa yhteydessä. Yksi poika piti englanniksi puheen, jonka sain myöhemmin paperilla. Saimme lahjaksi batiikkipaidat ja taulun, joka on vielä paketissa. Halailtiin ja itkettiinkin taas. Kaikki oppilaat kulkivat jonossa kättelemässä meidät ja sitten oli aika sanoa Selamat tinggal ja vilkutella. Sain vapaapäivän, tultiin kotiin pakkaamaan. Kello on nyt 10, taksi tulee klo 13. Sitten on taas varmaan koko naapurusto paikalla halailemassa ja itkemässä. Ovat nämä niin ihania ihmisiä, ei näitä hevin unohda.

Paljon on varmaan jäänyt kertomattakin, kaikkea ei sillä hetkellä muista, kun kirjoittaa. Rambutanit muuten ovat kypsyneet ja ovat ihanan mehukkaita. Nämä ihmiset kyselevät, että eikö Suomessa todellakaan kasva mangoa, banaaneja jne., eikö edes papaijaa. Koulupuvuista kyseltiin. Maanantaina ja tiistaina oppilailla on punavalkoiset puvut, tytöillä pitkät hameet. Opettajilla on silloin virkaasu, lapsen kakan väriset vaatteet. Seuraavina päivinä on batiikkia. Jos on liikuntaa, oppilailla on koulun verkkarit, pitkissä hameissä ei tarvitse juosta. Yhtenä päivänä viikossa on koulun jälkeen jotain potkunyrkkeilyä, tytötkin ovat siinä mukana. En käynyt katsomassa. Sormuksia olen saanut lisää. Tupakka-aski maksaa 70 senttiä, mutta emme ole alkaneet tupakoida.

Tämä oli sitten viimeinen blogikirjoitus. Mukavaa joulualusaikaa kaikille. Me menemme vielä huomenna Balille paistattelemaan.


tiistai 27. marraskuuta 2012

Keskiviikko 28.11.2012

Hautajaisista jäi mainitsematta, että vainajan oikean posken on oltava maata vasten, joten siltä kohdalta poistetaan käärinliinat.

Koulutusjärjestelmien tulokset eri maissa olivat taas mukavaa luettavaaa suomalaisille, mutta Indonesia oli hännillä. Enkä yhtään ihmettele, kun olen tätä touhua seurannut. Nyt on tehty päätös, että englannin opetus poistetaan  kokonaan ala-koulusta. Nythän sitä opetetaan 1. luokasta lähtien. Ei siis mitään välivaihetta, että aloitettaisiin myöhemmin. Enkun ope sanoi, että ensi syksynä ei sitten ole tunteja tässä koulussa. Kansainvälisyys ei ole täällä avainsana, nyt ovat vaatimukset kansallisia englannin poistamiseksi. Jossain paremmissa kouluissa kuulemma voidaan pitää extra-curriculum tunteja. Tällä viikolla pidän sitten viimeisiä tunteja ja oppilaat ovat olleet vähän kiltimpiä ja hämmästyneitä, että minä lähden pois. Kyllä minä paljon enemmän olisin halunnut opettaa ääntämistä ja keskustelemista. Parityötä ei täällä enkun tunneilla ole koskaan ollut. Oppilaat ovat aivan ihmeissään, kun sellaista olen yrittänyt lanseerata. Kaikki on aivan opettajajohtoista. Mutta meno on kova välitunneilla ja tunneilla. Opehuoneessa on kaksi ovea ja siitä ne juoksevat ympyrää. Kun eräs opettaja söi, siihen tuli pari mukulaa osingoille, ja saivat ruokaa. Onnistuisikohan meidän opehuoneissa? Kyllä minä olen monta kertaa silmiä pyöritellyt. Rehtori ei mitenkään puutu järjestyksen ylläpitoon. 5-luokkalaiset (aika kiva luokka) halusivat laulaa minulle Indonesian kansallislaulun ja pyysivät minua sitten laulamaan Suomen kansallislaulun. Niinpä minä sitten komiasti kajautin Maamme-laulun. Eilen illalla eräs tyttö, jolla on oppimisvaikeuksia ja jota olen aika plajon auttanut, toi minulle lahjan, nätin sormuksen ja rintaneulan. Antoi varmaan omistaan. Kaunista. Täällä ei muuten saa opettajapariskunta olla samassa koulussa.

Lehdessä oli artikkeli, että Indonesiassa on yhä aliravitsemusta, mutta myös liikalihavuutta. 14.2 %  alle 5-vuotiaista on liikalihavia ja aikuisista 21 %. Riisin kulutus on 139 kg vuodessa, mitä pidetään jo terveydelle haitallisena. Yksi kuva on gado-gadosta. Siinä on vihanneksia, perunaa, kananmunaa, tofua, tietenkin chiliä ja pussissa on pähkinäkastiketta. Enak (herkullista). Vähän aina arveluttaa nuo tureet vihannekset. Yogyakartassa kuitenkin ravintoloissa usein sanotaan ruokalistassa, että vihannekset on pesty keitetyllä vedellä ja jääpaloihin käytetään mineraalivettä.

Kuumuus sen kun jatkuu, joitakin ukkoskuuroja on tullut. Ympärillä olevat riisipellot, jotka lilluvat vedessä, ovat oiva paikka hyttysten sikiämiselle. Moni täällä on sairastanut malarian ja sanovat, että ei ole kivaa. Kaikenlaisia ötököitä täällä riittää, esimerkiksi pienenpieniä jotakin termiitin sukulaisia kai, koska järsivät puuta. Niitä ei tahdo iholla nähdä, mutta tuntee, että jotakin siellä liikkuu. Onneksi täällä vilistää liskoja pitkin seiniä, jotka jonkun verran syövät näitä pikkuotuksia.

Fatschud sanoi, että hän ei pidä tämän kylän lapsista. Vanhemmat tekevät pitkää päivää töissä, ja lapset ovat keskenään, tekevät mitä tekevät. Tässä talossa ei ole lapsia omasta takaa, mutta kaiket illat niitä täällä juoksee metelöimässä, aukovat välillä meidän huoneen oveakin. Olen sanonut Fatschudille, että aja pois, mutta ei hän kehtaa. Sama menohan on koulussa.

Joulukortit on lähetetty, vaikka eihän täältä joulukortteja saa.

Huomenna torstaina tarjoan kakkukahvit koulussa ja illalla täällä kotona. Lähdemme aamulla Yogyakrtaan taksilla kakkuja ostamaan. Olin ajatellut, että tänne kotiin kutsuttaisiin lähimmät naapurit, mutta yli-innokas Mr. Simon naapurista haluaa isommat bileet ja on kutsunut yli 30 ihmistä. Hän puuttuu joka asiaan Fatschudin harmiksi. No, kerranhan sitä tästä kylästä lähdetään. Hedelmäkaupan tätikin sanoi tulevansa meidän lähtöä katsomaan. Yhdessä kuvassa olen hedelmäkaupan poikien kanssa, jotka halusivat kuvan. Tässä pätee Ekin sanonta, että vanhempikin nainen kelpaa, kunhan on valkoinen. Minä en ymmärrä tätä valkoisen ihon ihannointia.

Lauantaina iltapäivällä lähdemme Yogyakartaan, aamupäivän olen vielä koulussa. Siellä yksi yö ja sitten bussilla Balille, 16 tuntia. Takaisin tulemme lentokoneella. Kotiin olemme lähdössä todella mielellään, muta kyllä se varmaan haikeaakin on, ovat nämä ihmiset tulleet aika läheisiksi. Se, mitä emme täältä kaipaa, on tämä valtava kuumuus, mutta tätä valoa varmaan kaipaamme, kun tulemme sinne pimeään Suomeen. Siellä ei kukaan kysy, minne olemme menossa, sekin on outoa. Kukaan ei sano minua kauniiksi, eivät varsinkaan oppilaat niin kuin täällä. Rehellisyyden nimessä on sanottava, että siihen kauneuteen riittää vaaleus. Näillä ihmisillä on hymy herkässä, sitä varmaan kaipaa.

Yksi kuva siellä pyörillä olevasta ravontolasta, niitä riittää. Pikkupoika on ekaluokkalainen Sugiton sisaren poika, joka on taitava perinteisten tanssijen taituri. Eki on ristinyt pojan Hojo-hojoksi, aikamoinen velikulta koulussa.

Kirjoitan varmaan viimeisen blogin lauantaina. Sitten alkaa lomanvietto ja kotiin 14.12.



perjantai 23. marraskuuta 2012

Lauantai 24.11.2012

Torstaina saimme olla mukana hautajaisissa, jotka poikkesivat paljon meidän hautajaisista. Aamulla jo klo 7 tuli kuulutus moskeijasta, että kylän asukas oli kuollut. Hän oli vanha (52 v!) nainen, joka oli ollut pitkään sairaana. Tässä kylässä on tapana, että kun kuulutus tulee, kaikki, joille se on mahdollista, tulevat auttamaan. Niinpä kello 9 mennessä oli jo pystytetty katos hautajaisvieraille, kannettu sinne tuolit, kaivettu hauta. Hautaushan tapahtuu samana päivänä. Minä ajattelin, että emmehän me nyt ihan ventovieraina voi sinne mennä, mutta Fatchud sanoi, että tottakai. Niinpä minä sitten lähdin jo klo 9 Fatshudin kanssa paikalle, Eki ja Sugito jäivät siinä vaihessa kotiin. Siellä oli jo paljon väkeä istuskelemassa ja seurustelemassa, kovaäänisistä tuli rukouksia ja itkuvirsien tapaista laulua. Ovet surutaloon, jossa arkku oli, olivat auki ja siellä istuivat lattialla perheen jäsenet. Kävimme heitä tervehtimässä. Vain miehet kävivät arkun äärellä. Muut hautajaisvieraat istuivat katoksen alla ulkona miehet ja naiset erillään ja hauskaa tuntui olevan. Ei jälkeäkään suomalaisesta hautajaistunnelmasta. Menimme välillä kotiin ja tulimme takaisin klo 12. Silloin pidettiin puheita, joita kukaan ei edes teeskennellyt kuuntelevansa. En enää ihmettele, että lapset eivät kuuntele mitään koulussa, eivät näytä kuuntelevan aikuisetkaan. Pienissä ryhmissä jutusteltiin ja pidettiin hauskaa. Tuntui todella oudolta. Sitten arkku kannettiin ulos. Siitä on kuva. Oikeastaan se ei ole arkku, vaan laverin päällä on kupu, jonka alla vainaja on. Saattueen edessä olivat vainajan kolme tytärtä, joilla oli tarjottimillä kukan terälehtiä. Muita kukkia hautajaisissa ei ollut. Hautausmaa oli aivan lähellä ja siellä valkoisiin käärinliinoihin puettu vainaja nostettiin hautaan ilman arkkua. Hänet laitettiin sinne itä-länsisuunnassa, pääpuoli länteen, oikealle kyljelleen. Haudalla olivat vain tyttäret ja miehiä paljon. Sitten Sugito otti minua käsipuolesta ja sanoi, että mennään sinne. Yritin estellä, mutta hän sanoi, että kyllä minä voin sinne tulla. Kun olin haudan äärellä, miehet tekivät tilaa ja sanoivat, että ota nyt kuvia. Tuntui, että tämä oli ihan pyhäinhävästystä, mutta otin kuvan kuten näette. Vainajan ympärille laitettiin bambukeppejä tukemaan ruumista. Kesken kaiken huomasin, että minulla oli kengät jalassa, kaikki muut olivat tulleet hautausmaalle avojaloin. Sugito sanoi, että ei haittaa. Sitten hauta peitettiin ja tyttäret ripottelivat kummulle kukan terälehdet. Sen jälkeen kaikki polvistuivat rukoilemaan. Kysyin Sugitolta, missä hänen äitinsä hauta oli. Hän näytti sen ja sanoi käsi sydämellä, että siellä on myös hänen poikansa, se joka syntyi täällä meidän oloaikana kuolleena. Muuta hautajaisvieraat, Eki mukaanlukien olivat hautausmaan aidan ulkopuolella. Mitään muistotilaisuutta ei ollut, mutta täällähän muistetaan vainajaa rukouksin 7 iltana kuoleman jälkeen ja sitten tietyin välein, josta ole kirjoittanut aikaisemmin. Hautajaisvieraat muuten toivat ruokatarvikkeita perheelle, meiltä vietiin riisiä. Se hautajaisista. Toivottavasti teistä ei tunnu pahalta katsoa kuvia.

Lehdessä oli juttu, että Indonesiassakin on huumeongelma, vaikka täällä on kovat rangaistukset. Lehtitietojen mukaan huumeriippuvaisia on 3,8 miljoonaa, eli 1,5 % väestöstä. Cannabis on yleisin huume. Vieroitushoitoakin on järjestetty. Lasten huumeiden käyttöön sanottiin syyksi, että vanhemmilla ei ole aikaa lapsille. Tuntuu jotenkin tutulta.

Koulu, jossa minä olen, on Muhammadiyah-koulu, joka on Indonesian toiseksi suurin rymittymä islamissa. Tämä liike täyttää tänä vuonna 100 v ja sillä on kouluja, sairaaloita ja yliopistoja. Lehdessä oli entisen johtajan kirjoitus, jossa hän toivoi ryhmältä enemmän kunnioitusta muita uskontoja kohtaan. Täällä Indonesiassa on ollut joitakin uskonnollisia konflikteja ja kuulemma kristittyjen jumalanpalveluksia on jotenkin häiritty. Toisessa kirjoituksessa väitettiin, että tämä järjestö tuottaa radikaalisia suuntauksia. Tiedä häntä.

Nyt on lähes joka iltapäivä ollut rankkoja sateita, mutta aamulla taas kova helle. Tänä aamuna oli poikkeuksellisen kirkas ilma, joten Merapi-tulivuori, jonne kiipesimme, näkyi hyvin täältä meidän kylästä. Siitä kuva.

Lehtitietojen mukaan hikoilu on terveellistä, koska se poistaa myrkkyjä kehosta. Meillä ei taatusti ole enää myrkkyjä. Vielä viikko koulua ja sitten lomailemaan Balille.




keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Keskiviikko 21.11.2012

Kiitos kaikille, jotka olette lähettäneet kommentteja. Niitä on kiva lukea, mutta ei se tarkoita sitä, että niitä olisi pakko lähettää.  

Viime viikolla jätimme taas kerran viisumianomukset ja luulimme, että tänään saisimme passit takaisin, mutta ei se niin yksinkertaista ole. Viime viikollakin meidän täytyi käydä kopioimassa yksi henkilökortin kopio uudestaan, kun se ei ollut oikean kokoinen. Edellisellä kerralla se kelpasi. Käytiin kopioimassa ja kopiosta tuli ihan musta, siinä ei näy mitään henkilötunnuksia eikä mitään, mutta se kelpasi, kun kopio oli oikean kokoinen. Tänään sitten taas pirssillä mentiin hakemaan passeja. Saimme maksaa viisumit, mutta passit saamme ensi viikon tiistaina. Edellisellä kerralla meidät kuvattiin virastossa, nyt vaadittiin neljä kuvaa. Onneksi meillä oli.

Välillä on ollut kovia rankkasateita ja ukkosia, mutta lyhytaikaisia, eikä helle ole yhtään hellittänyt. Tänäänkin oli kauoungilla 37 astetta, vaikka aurinko ei paistanut. Länsi-Jaavalla, lähellä Bandungin kaupunkia, jossa kävimme muutama viikko sitten, on ollut todella rankkoja sateita ja maanvyörymiä, jossa muutama ihminen on kuollutkin. Rankkasateet ovat inhottavia, kun meidän katosta tippuu kaikki töhnä päälle. Tällä hetkellä monet kuivattelevat riisiä pihalla, ja siinä on kova homma levitellä niitä ja sitten taas kerätä nopeasti sateen alta.

Fatschudin luona oli yhtenä iltana neljä opiskelukaveria, iloisia tyttöjä. Minutkin pyydettiin mukaan. Olin kyllä vähän poikkeavan näköinen shorteissa ja hihattomassa paidassa, mutta ei se tuntunut tyttöjä häiritsevän. He olivat kaikki pitkissä hameissa ja huivit päässä. En minä täällä kotosalla ole niin tarkka pukeutumisesta, mutta koulussa on aina pitkähihaista. Toivottavasti Fatschud sai näiltä tytöiltä lisäpontta työnhakuun.

Lapset leikkivät eilen meidän ikkunan alla muslimikulkuetta, jossa heilutellaan keppejä ja huudetaan  Allahu Akbar (Allah on suuri). Yrittävät kai käännyttää meitä. Olemme nähneet yhden sellaisen kulkueen täällä lähistöllä.

Mangoja on valtavasti puissa ja ne ovat ihania. Yhdessä kuvassa on kuitenkin jackfruit puussa ja sen takana lehmä navetassa. Täällä on alue, jossa on aika paljon eläinsuojia ja niissä lehmiä, lampaita, kanoja, ankkoja, parihevostakin.

Eilen illalla tapahtui joku ihmeellinen eläininvaasio, kärpäsen kokoisia kumallisia otuksia tulvi sisälle joka raosta. Niitä sitten tapettiin niin, että lattia oli mustanaan raadoista. Hyttysiähän täällä on. Sanovat, että päivähyttyset voivat levittää dengue-kuumetta ja yöhyttyset malariaa. Lääkärit kuulemma sanovat, että heidän on helpompi hoitaa malariapotilasta, joka ei ole syönyt malarialääkkeitä. Me nyt kuitenkin syömme. Minä en tykkää nukkua hyttysverkon sisällä, vaan laitan yöksi kamalan hajuista hyttysmyrkkyä.

Luin Sofi Oksasen kirjan 'Kun kyyhkyset katosivat', mutta täytyy varmaan lukea uudelleen, koska henkilögalleria ei aivan selvinnyt. Luin myös Fitzgeraldin
The Great Gatsy'-kirjan. Olen sen joskus aikanaan lukenut, mutta löytyi kaupasta. Nyt luen Irene Nemirovskyn kirjaa 'Suite Francaise' englanniksi. Muistin, että olen joskus ostanut sen ranskankielisenä, mutta se on unohtunut kirjahyllyyn. Tänään ostin myös Paul Therouxin 'The Mosquito Coast'-kirjan. Löysin Yogyakartasta antikvariaatin, mutta eivät kirjat siellä kovin halpoja ole.

Täällä kylällä käy paljon kulkukauppiaita, useimmiten  polkupyörällä. Yksi kuva on kuitenkin autolla kulkevasta kulkukauppiaasta, jonka edessä Sugito poseeraa paidattomana. Kauppiaat myyvät usein jotakin ruokaa tai vihanneksia, usein myös jamua, joka on erilaisista yrteistä tehtyä juomaa, joka parantaa kaikki vaivat.

Yksi kuva on normaalista enkun tunnista tokaluokalla. Montako oppilasta näette siinä opiskelemassa? Yritän välillä ajatella, että eihän tämä minun murheeni ole, mutta heikkona hetkenä tuntuu, että olen täydellisesti epäonnistunut. Mutta järkevästi ajatellen minä olen yrittänyt Suomen normien mukaan ja se ei täällä käy. Mutta eivät ne raukat mitään opikaan.

Tänään Yogyakartassa oli mielenosoitus, jossa huudettiin tuhoa Israelille ja Amerikalle. Siitä on yksi kuva. Ulkoministeriön sivuilla käsketään pysymään kaukana mielenosoituksista, mutta rauhallisesti tämä sujui.

Tuntuu niin oudolta lukea Aamulehdestä, että joulukatu on avattu ja katsella sisareni lähettämää kuvaa joulukuusesta Miamissa. Täällähän ei joulusta ole tietoakaan. Monilla ihmisillä tuntuu olevan flunssa, ovat varmaan vilustuneet.

























lauantai 17. marraskuuta 2012

Lauantai 17.11.2012

Ensinnäkin viime kerran kuvat vaativat vähän takaisinpäin kelausta, mutta kyllä ne siellä ovat. Kuvien siirto jostain syystä takkuaa.

Nyt on riisinviljelykuvia. Se on aika monivaiheista, vuodessa saadaan 3-4 satoa. Siellä on kuva taimistosta, joka tietyn ikäisenä käsin siirretään peltoon aika harvaan istuttaen. Niin kuin kuvasta näkyy, pelto on aivan vetistä. Sitä ennen pelto on kynnetty, siitäkin on kuva. Mies juoksee kyntölaitteen perässä. Sitten odotellaan riisin kasvamista ja kun se on kypsää, leikataan sirpillä ja tehdään niistä kimppuja. Paljon vielä puidaan käsin hakkaamalla. Siitäkin on kuva. Se tupakkaa polttava mies halusi välttämättä kuvaan. Sitten riisiä kuivataan pihalla tai tiellä ja lopuksi hyrskyttelee kone, joka kuorii riisinjyvät. Pelloilla aamuvarhaisesta pimeän tuloon työskentelevä väki
on yleensä aika vanhaa. He ovat maataloustyöntekijöitä, jotka saavat pientä palkkaa tai riisiä palkaksi

Kävimme viikolla myös katsomassa naapureiden kanssa Prambananin hindutemppeleitä, jotka on rakennettu joskus 800-luvulla. Siellä oli temppelit kaikille kolmelle jumalalle, Brahmalle, Visnulle ja Sivalle. Temppelit tuhoutuivat pahasti vuoden 2006 maanjäristyksessä ja ovat vieläkin osittain korjaamatta.

Koulussa olin taas yksin opettamassa englantia tällä viikolla, kun varsinainen ope oli ensin tulossa sairaaksi ja sitten tuli. Se on niin hankalaa, kun lapset eivät ole yhtään tottuneet ääntämään sanoja eivätkä sanomaan lauseita. Kirjan kappaleet alkavat aina kieliopilla ja sitten on pieni tekstin ymmärtäminen, josta on kysymyksiä. Varsinaista tekstiä, niin kuin suomalaisissa oppikirjoissa, ei ole. Ekaluokalla minua oli avustamassa luokaope, jonka kanssa olen kuvassa. Hän on herttainen nainen, mutta ei käy kateeksi. Hän siellä paukutteli oppilaita kirjalla, kun minä yritin opettaa sanojen monikkoa. Se onkin vaikea muistaa indonesialaisille, koska heidän kielessä yksi kirja on satu buku ja kaksi kirjaa dua buku, ei siis mitään monikon tunnusta. Siinä luokassa on poika, joka on todella agressiivinen, aina nyrkit pystyssä, ei koskaan kirjoja jne. Tunnilla hän kuitenkin yhtäkkiä sanoi hienosti two books ja minä pääsin kehumaan. Ensimmäisen kerran koko syksyn aikana hän hymyili. Kun sitten olin lähdössä koulusta, hän juoksi perään huutaen Miss Marja. Sanoin apa (mitä), hän vain halasi minua. Oli tippa silmässä. Kyllä se voi olla pienestä kiinni. Tänäänkin lauantaina hän vielä hymyili minulle.

Eilen tuntui, että olipa hieno päivä, mutta tänään taas vajosin maan alle. Kolmas luokka oli aivan toivoton. Mikään ei onnistunut, meteli oli aivan kamala. En ole pitkään aikaan ollut niin vihainen. Täällä ei rehtori tunnu mitenkään  puuttuvan kurinpidollisiin asioihin. Annoin kyllä palautetta tunnin jälkeen. En ole kyllä tottunut tähän meteliin, mutta täkäläisiä opettajia se ei tunnu häiritsevän. Enkun ope sanoi, että joskus kun oppilaat eivät kuuntele ja metelöivät, hän menee opehuoneeseen. Yksinkertaista. Eki käskee lopettaa maailman parantamisen. Tuskin se tällä minun huseeraamisella onkaan parantunut.

Se koulusta. Täällä oli jossain tv-ohjelmassa, jossa kerrottiin kummallisuuksista, sanottu, että Suomessa syödään mustaa leipää. Kyllä sitä onkin ikävä.

Ukkossateita on ollut melkein joka päivä, mutta sää ei ole yhtään viilentynyt. Juuri ennen ukkosta on tukalan kuumaa. Tänä aamuna lähdimme aamukävelylle klo 6 heti aamiaisen jälkeen. Silloin on vielä siedettävä lämpötila ja oli todella kaunista, ihmiset jo töissä riisipelloilla.

Maanantaina menemme jo taas immigration officeen jättämään hyvissä ajoin paperit seuraavaa viisumin pidennystä varten. Niissä lapuissa kysytään jo uskontoakin.