Sunnuntai 30.9.

Koulun tarkastus siirtyikin maanantaille ja tiistaille. Minulla ei ole maanantaina tunteja, mutta täytyy mennä näytille. Lauantina koulu aloitettiin jumpalla, jota kuvassa opettaja ohjaa. Menin sitten seuraamaan 6.luokan science-tuntia. Se aloitettiin Koraanin luvulla. Seuraavaksi opin  havainnollisesti, että jos kaksi ihmistä työntää pöytää vastakkaisista suunnista, pöytä ei liiku, mutta jos vain yksi ihminen työntää, pöytä liikkuu. Seuraavaksi tulikin komento pihalle harjoittelemaan lippuseremoniaa.  Siinä sitä äkseeräämistä riittikin ja ekaluokkalaisten pitämistä aisoissa. Kävin sitten kävelyllä kylällä ekaluokkalaisten kanssa sen jälkeen kun oli ensin tapeltu, kuka sai pitää minusta kädestä kiinni.

Täällä ihmetellään, että koulu ei maksa Suomessa mitään. Siellä Suomessa valitellaan, että ei ole tarpeeksi psykologeja, kuraattoreita tai terveydenhoitajia, täällä ei ole sellaisista kuultukaan. Enkun kirjat ovat todella huonoja, yksi ainoa indonesialainen kirjoittaja ja kuitenkin ne ovat kuulemma hallituksen hyväksymiä. Niissä on kamalasti virheitä ja usein opetetaan aivan epäolennaisia asioita ja vielä ekaluokalta lähtien, siis 6-vuotiaille. Äänitteitä ei myöskään ole. Olen vienyt aina läppärin kouluun ja ottanut sieltä tehtäviä ja laulattanut paljon. Enkun ope sanoo jatkuvasti, että hän on oppinut minulta paljon, vaikka en ole mitään ihmeellistä tehnytkään. Monien luokkien välissä on vain haitariovet eikä mitään pehmentävää seinillä tai ikkunoissa, joten meteli on kamala. Välillä tuntuu, että puolella luokkaa on ADHD. Ja minä kun luulin, että muslimikoulussa ollaan hyvin kurinalaisia.

Meidän nuori emäntämme kertoi, että hän koulutukseltaan juristi, opiskellut 4 vuotta yliopistossa. Hän oli saanut apurahan lakiopintoja varten, ei tykännyt alasta, mutta valmistui. Hän oli jo saanut työpaikan kotikaupungistaan Makelangista islamin historia opettajana, mutta oli 2 kuukautta tässä kylässä tekemässä tutkimusta islamin opetuksesta ja silloin tapahtui kliks tämän kyläpäällikön kanssa. Eki puhui hänelle kovasti, että perustaisi kotiinsa lakiasiaintoimiston. Nyt on tietenkin päällimmäisenä maaliskuussa syntyvä vauva. Näin vaatimattomasti täällä elävät muutkin. Kävimme erään opettajan kotona, eikä siellä ollut mitään huonekaluja, lattilla istutaan, katsellaan tv:tä ja nukutaan. Kun mitään säilytystiloja ei ole, ihmellisiä vaate- ym. myttyjä on joka paikassa. Mutta ystävällisiä nämä ihmiset ovat ja uteliaita. Kun olemme kävelyllä, aina pitää selittää, minne olemme menossa. Tässä kylässä kaikki jo tuntvat meidät, mutta viereisissä kylissä, kyselläänn nimeä ja sitä, mistä ollaan. Kumma, kun huomaavat, että olemme ulkomaalaisia.

Jätteenpolttolaitoksia on joka pihalla, eli pieniä nuotiota, joissa poltetaan ilmeisesti kaikki, mikä suinkin palaa. Isommat kaupat käyttävät hajoavia muovipusseja, joita sitten näkyykin tienvarret ja joet täynnä. Me käymme kiltisti viemässä omat jätteemme kaatopaikalle, joka ei ole kovin kaukana.

Meidän täytynyt rekisteröityä poliisiasemalla ja tietenkin maksaa. Vaativat vielä kuvankin, vaikka heillä jo oli passien kopiot. Kuvan taustan olisi pitänyt olla vihreä, eräs järjestön jäsen lupasi editoida sen. Nyt täytyy jossakin teettää lisää kuvia, kun joudumme anomaan viisumin pidennystäkin kaksi kertaa ja molempiin tarvitaan kuvat.

Täällä ei ole työttömyysturvaa, no job, no money. Siispä monenlaista pikkunarikkaa on. Tässäkin kylässä on monta pikkukioskia ja pyörän tarakallehan voi laittaa ruokaa ja lähteä myymään. Koulun kulmillakin on aina joku myymässä ihmeellisen näköisiä karkkeja. En ole uskaltanut maistaa.

Monet naiset ainakin käyttävät iholle valkaisuaineita. Jos aikoo ostaa jotakin rasvaa, on todella vaikea löytää selllaista, jossa ei olisi valkaisuainetta.

Siellä Suomessa kuulemma sataa, täällä on satanut vimeksi maaliskuussa. Tämä helle vain jatkuu, mutta yöllä on ollut vähän viileämpää. Ikkuna on yöllä auki, mutta siitä tulee välillä kulkukissa sisälle. Välillä se yritti tuoda pentunsakin meille hoitoon, mutta en huolinut.

Polvi on parantunut! Voisi jo lähteä uudelle reissulle.

Torstai 27.9.

En kertonut etukäteen viime yön suunnitelmista, jotta kukaan ei huolehtuisi. Tarkoitus  oli nimittäin valloittaa Merapi-tulivuori. Merapi on 2915 m korkea maailman aktiivisin tulisuori, joka purkautui viimeksi v.2010 surmaten yli 300 ihmistä ja sotkien pahasti maailman lentoliikennettä.

Meitä oli 11 enemmän tai vähemmän innokasta kiipeilijä lähdössä, kaikki muut nuoria ja kaksi vanhusta. Todella mukavaa porukkaa. Kello 1 yöllä lähdimme neljän oppaan johdattelemina taskulamppujen valossa tarkoituksena nähdä auringonnousu vuoren huipulta.

Olen käynyt muutamalla vuorella, mutta tämä ylitti vaikeudeltaan kaikki. Hiekkaa, pölyä ja kivenjärkäleitä purkauksen jäljiltä ja jalka ei pitänyt. Toivotonta pakertamista. Loppujen lopuksi ihan huipulle kraaterin reunalle pääsivät neljä nuorta saksalaista ja yksi ranskalainen pappi. Me muut jäimme vähän alemmaksi ihailemaan auringonnousua. Minua kuitenkin harmitti niin, että kysyin oppaalta, että saanko mennä vähän ylemmäksi, josta on enää viimeinen todella jyrkkä nousu. Opas lähti mukaan ja alhaalta katsoen nousu oli paljon helpompi kuin todellisuudessa, hiekka ja kivet valuivat jalan alta. Onnistuihan se, mutta olisi voinut jäädä tekemättä, alastulo vuorelta oli vielä pahempaa kuin ylösmeno.Toinen polvi on ihan sökönä, mutta kyllä se siitä. Se minun valloittama vuori näkyy kuvassa edessä. Kyllä sieltä uskomattoman kauniit näköalat olivat.
Alas pääsimme klo 8 aamulla, eli 7 tuntia olimme pakertaneet vuorella.

Alemmilla rinteillä on paljon tupakkaviljelystä, maahan on hedelmällistä ja paljon erityisesti naisia siellä raskaassa työssä. Siellä kulki paljain jaloin vanhoja naisia raskaat kuormat selässä. Mitähän he ajattelevat näistä hulluista turisteista, jotka itse hinkuvat muka extreme kokemuksia ja sitten valittavat, kun polveen sattuu. Hävettää.

Nyt on sellainen tunne, että vuoret (ainakin isot) saavat minun puolestani olla. Voi kai niitä ihaille alhaaltakin päin ja täytyy kai se ottaa huomioon tämä korkea ikäkin. Toisaalta nuoret, jotka olivat mukana, olivat kaikki kokeneita kiipeilijöitä ja kaikkien mielestä se oli todella vaikeaa.

Mutta huomenna uusi päivä. Koulussa tarkastajat ja olen luvannut enkun opelle tehdä parhaani, että hän saisi hyvän arvosanan. Miss Marja lepuuttaa nyt polveaan.

Senin (maanantai) 24.9.

Kuten kuvista näkyy, tavaroita kulkee aikamoinen määrä motskarin päällä (tämä on pienimmästä päästä) tai oman pään päällä. Usein pyörän päällä on kokonainen perhe, vauvat mukana, eikä kenelläkään kypärää.

Lauantaina olin kylän naisten kokouksessa. Meitä oli siellä kolmisenkymmentä huivipäistä naista ja yksi ilman huivia. Minun täytyi siellä kertoa itsestäni ja kyllähän se sujui indonesiaksi, mutta keskenään he aina puhuvat javaneseä, joka on taas ihan oma kielensä ja silloin minä olen ihan pihalla. Istuttiin lattialla ja keskusteltiin. He kokoontuvat joka toinen viikko aina jonkun kotona.

Kokouksen jälkeen alkoi suuri juhla, jossa koko kylä oli paikalla. Koko päivä oli pystytetty esiintymislavaa, jolla esiintyi Wayang kulit varjonukketeatteri laulajineen ja gamelan-soittajineen. Muutamia kuvia on heistä. Tämä on vanha indonesialainen perinne, jossa nukkejen avulla kerrotaan tarinoita. Kun vain olisi ymmärätänyt. Mutta yleisöllä oli hauskaa, eikä siihen tarvinnut oluttelttaa. Juhla alkoi klo 21.30 ja jatkui kuulemma neljään asti aamulla. Meitä kylän kummajaisia kohdeltiin kuin VIP-henkilöitä, vietiin eturiviin istumaan, tarjoltiin ruokaa ja otettiin kuvia. Yhdessä kuvassa ovat naapurin iloiset rouvat.

Viime viikolla oli kurinpalautus koulussa ekaluokan pojille. Meitä oli kolme opea pajattamassa ja parilla pojalla tuli jo itku, mutta kun meno on hurjaa, lyövät toisiansa ja huutavat. Vanhemmat olivat jo koulun portilla odottamassa kullanmurusiaan. Pari äitiä tuli koululle sisään kiittelemään meitä kädestä pitäen, että laitetaan järjestystä. Pieniähän ne vielä ovat, 6-vuotiaita.

Tuntuu, että täällä ei oikein ole yhteisiä ruoka-aikoja perheissä. Äidit juoksevat kersojensa perässä pihalla lautanen kädessä ja heittelevät välillä riisiä ääntä kohti. Vein kouluun opettajille lakritsaa ja salmiakkia ja kyllä ne herättivät ihmetystä. Toiset nyrpistivät nenää, toiset tykkäsivät, kukaan ei ollut ennen nähnyt moisia karkkeja. Toivottavasti niillä ei ollut liian laksatiivisiä vaikutuksia, koulun opettajienkin vessa on kamala.

Tuntuu oudolta, että kaikilla on älykännykät, mutta ei jääkaappeja puhumattakaan muista kodin koneista. Sähkökäyttöinen riisinkeitin näyttää kyllä olevan joka perheessä. Minunkin emäntäni kysyi, että olenko Face bookissa. Minulla on nyt täältä ostettu halvin nokialainen.

Ostin chililaastaria, sitä laitetaan esim. hartioihin, jos ne ovat kipeinä. En ole vielä kokeillut.

Miten voi ihminen hikoilla näin paljon? Onneksi täällä ei sentään ole vedestä pula ja vaatteiden pesettäminen on halpaa, pesulassa 20 senttiä/kilo ja jopa sukat on silitetty.  Välillä pesee naapurin rouva, hänelle ei kehtaa maksaa niin vähän.

Sunnuntaina menimme Yogyakartaan katsomaan perinteistä balettia, siis sellaista, jossa sormilla esitetään paljon. Se oli hieno tarina, johon sai synopsin etukäteen ja uskomattoman hieno esitys, välillä suorastaan akrobatiaa. Kävimme myös Indonesian historiamuseossa, hollantilaiset ja japanilaisethan tätä maata ovat hallinneeton  ennen sen itsenäistymistä 1945. Olimme yötä hotellissa ja oli ihana nukkua välillä ilmastoidussa huoneessa. Mutta se kaupunki on niin täynnä ihmisiä, autoja ja moottoripyöriä, että oli kiva taas palata tänne riisipeltojen keskelle.

Olen opettanut englantia myös emännälleni ja naapurin rouville. Samalla minä opin indonesiaa. Naisten kokouksessa joku pyysi minua opettamaan kotiinsa. Ilomielinhän minä menen, olen jo monessa perheessä vieraillutkin, he ovat niin kovin ystävällisiä.

Kamis (torstai) 209.2012

Ensimmäisessä kuvassa on riisisäkkejä, jotka tuotiin kotiimme (siis kyläpäällikön kotiin). Ne olivat valtion antamia jaettaviksi köyhille perheille ja pian ne siitä hävisivätkin.

Eilen kävelyllä Yogyakartan esikaupungissa joessa kyykki ihmisiä tarpeillansa. Muutenkin näyttää siltä, että jokiin heitetään kaikkea muutakin roinaa kuin ihmisperäistä.

Toisessa kuvassa on talomme olohuone, jossa käy usein ihmisiä kyläpäällikön luona.

Pikkutytöt ovat aina innokkaita poseeraamaan. Seuraavassa kuvassa on kylämme moskeija, joka herättää meidät aamuyöstä klo 4. Naapurin täti tekee aamiaisen jo vähän yli klo, 6, koska koulu alkaa klo 7. Viimeinen kuva on koulutieni, pari minuuttia siinä menee.

Kun lapset lähtevät luokasta, he kättelevät opettajan ja vievät opettajan käden poskeaan vasten, jopa ne kauheimmat hulivilit. Olisihan täällä paljon mitä muuttaisin, mutta eihän se ole minun asiani. Englannin ope on hyvin nuori ja kokematon, arkakin ja englannin kielen taito heikko.Hän on liikuttavan kiitollinen kaikista neuvoista ja toistelee koko ajan, että hän on oppinut niin paljon minulta. Olen kuitenkin sanonut, että kyllä meillä Suomessakin on ongelmia koulussa, kun heillä tuntuu olevan käsitys, että kaikki siellä on niin hienosti. ATK-ope sanoi, että kun saisi modemin kouluun, että voisi näyttää jotakin netistä. Aion huomenna viedä oman läppärini modemin kanssa sinne.

Olenhan minä kehitysmaissa reissannut paljonkin, mutta on eri asia elää tätä elämää kuin vain kurskistella oven raosta turistina.

Selasa (tiistai) 18.9.2012 

noinkin voi tehdä ruokaa, kadulla vain. Taloon oli syntynyt vauva ja sukua ja naapureita kestittiin ja ruoka tehtiin sitä ennen kadulla. Olen siinä naapurin rouvan kanssa, joka tekee myös meille ruokaa, koska oma emäntämme väittää, että hän ei osaa kokata. Naapurit tuovat liikaakin kakkuja. Näissä taloissa ei ole paistinuunia, ei jääkaappia, ei pesukoneita.


Kyllä tämä työstä käy ilman palkaa ja tässä kamalassa helteessä. Voi kun menisi tuo bloody sun joskus pilveen. Yleensä käymme lenkillä 5 ja 6 välillä ennen pimeän tuloa. Silloin ei ole aivan niin tukalaa. Käymme aina ostamassa hedelmiä, niitähän on paljon ja eksoottisia ja samalla reissulla heitämme kaatopaikalle pussin.

Koulu ei ole valtion koulu, mutta esim. parhaillaan olevaan remonttiin se saa valtiolta rahaa. Remontti maksaa euroissa 20.000. Valinaisen open palkan maksaa valtio ja se on 200-300 euroa/kk. Tässä koulussa on vain 2 vakinaista opea, luokan ope saa 50-100 euroa/kk ja aineen ope ala-asteella (esim tämä enkun ope) 30-60/kk . Tietenkin täytyy ottaa huomioon huomattavasti alemmat elinkustannukset.

Opettajillakin on koulu-uniformu, perjantaina ja lauantaina saa pitää omia vaatteita, mutta eivät nekään saa olla mitä tahansa. Tänään tuli koululle isot kasat batiikkia, siitä tehdään kouluvaatteita. Oppilaat saavat palan kangasta kotiin 2 euroa/metri ja siitä vaan Singeri hurisemaan kotona. Jos ei kotona ole ompelumasiinaa, niin kadun varsilla on ompelijoita.

Ensi viikolla on kouuun tulossa tarkastajat ja opet ovat hermoina. Englannin ope on sitä mieltä, että tulevat varmasti hänen tunnille, koska haluavat nähdä "native speaker" (niinpä) ja hän pelkää, koska perjantaina hänellä on kamalia luokkia. Muut opet jo kysyivät, voisiko Eki tulla koululle pitämään järjestystä. Kouuille annetaan arvosana A, B tai C ja jos saa huonon arvosanan, vanhemmat eivät ehkä lähetä lapsia siihen kouluun. Toisaalta tämän koulun oppilaiden vanhemmat ovat etupäässä katu- tai torikauppiaita eikä koulu heitä kamalasti kiinnosta. He ovat sitä mieltä, että koulu hoitakoon asiansa.

Koulussa opiskellaan matematiikkaa, luonnontieteitä, uskontoa, liikuntaa, kuvista, Indonesian kielt, Jaavan kieltä, arabiaa, käsitöitä, maantietoa, yhteiskuntaoppia ja englantia, josta ei kuitenkaan ole loppukoetta. Uskonolla on tärkeä sija. Kesken tunnin tytöt pistävät pitkät kaavut päälle, huivien lisäksi, ja mennään moskeijaan rukoilemaan. Joka tunti aloitetaan ja päätetään arabiankielisillä rukouksilla. Eräs tyttö sanoi minulle, että Islam good, Kristen not good. Yleensä he vastaavat "I'm fine, thank you" kysyi niiltä mitä tahansa. Englannin kirjat ovat Indonesiassa tehtyjä ja niissä on paljon virheitä.

Indonesialaisilla on tapana kysyä toisen ikää ja siinähän niillä on ollut ihmettelemista, että isoäiti on eläkkellä lähtenyt töihin ja ilman palkkaa. Hyvin ystävällistä väkeä he ovat, kun tuolla ulkona kulkee, niin joka pihalta tervehditään iloisesti ja Miss Marjaa huudellaan joka puolelta.

l

Edelleen lauantai:
Ensimmäisessä kuvassa on isäntäpariskuntame. Toisessa kuvassa on emäntämme päässään antamani Marja Kurjen huivi, josta hän oli hyvin onnellinen. Suuren kuvan saa pienennettyä klikkaamalla, jolloin siinä näkyy rehtorin ja lasten lisäksi tietokoneen ääressä englannin ope.

Launtai 15.9.2012

Lauantainakin menin kouluun klo 7.  1-2 luokilla oppitunnin pituus on 70 min. 3-6-luokilla 105 min.Oppilaat joutuvat maksamaan itse oppikirjoista n. euroa ja vihkot ja kynät sun muut täytyy itse hankkia. Kouluruokaa ei ole. Tunnilla saattaa joku kaivaa repusta kesken kaiken ruokaa ja alkaa mussuttaa riisiä. Välituntivalvontaa ei ole, koululla on remontti ja siellä ne juoksentelevat seassa.

Olen ollut vasta 1-4-luokan tunneilla ja meno on hulvatonta. Kamala meteli, huutoa, tappelua, rummutusta. En oikein vielä tiedä, onko se vain englannin tunnilla. Englannin opettaja sanoi, että tätä tapahtuu vain tässä koulussa.Sitten ne riiviöt ovat kuitenkin joka paikassa halailemassa ja syliin pyrkimässä, vaikka minä komennan paljon enemmän kuin varsinainen opettaja. Olin kyllä seuraamassa 5-luokan matematiikan tuntia ja 105 minuuttia tehtiin hienosti töitä. Englannin ope sanoi, että 5- ja 6-luokkalaiset ovat ihan ok. Ensi viikolla nähdään. 

Tämä kuumuus rasittaa, kävelemään ei voi lähteä kuin aamulla aikaisin tai illalla kuuden jälkeen, mutta silloin pimeää ja valaistusta ei juuri ole.

Yritän taas saada noita kuvia liitettyä. Vihreäpukuiset lapset ympärilläni ovat niitä ekaluokan riiviöitä, yritän myös saada koulusta kuvan sekä isäntäperheestäni. Tänne odotetaan vauvaa maaliskuussa.

Torstai 13.9.

Kuvien siirto oikealle paikalle ei oikein onnistu minulta. Ensimmäisenä olevat kaksi kuvaa kuvaavat nykyistä kotiamme. Toinen kuva on keittiöstä. Isäntäväki on helmikuussa naimisiin mennyt pariskunta, vaimo 24 v ja mies 34. Isäntä on kyläpäällikkö. Perheeseen kuuluu myös isännän sokea isä.

 Tämä on kyllä aivan oma maailmansa, kylä, jota ympäröivät riisi-, maissi-, chili ja pähkinäpellot. Lehmiä, lampaita ja kanoja on myös sekä kukkoja, jotka herättävät klo 4. Heti sen jälkeen raikaa rukouskutsu, moskeija on ihan lähellä. Isäntä menee yleensä moskeijaan, emäntä rukoilee kotona.

Kun tulimme tänne maanantai-iltana, täällä oli iso vastaanottokomitea. Kaikki ovat kovin ystävällisiä ja höösäävät vähän liikaakin. Ei varmasti pääse laihtumaan, kun naapurin täditkin tuovat kakkuja. Yksi naapurin täti pesee pyykkimme.   Kävin tiistaina tutustumassa kouluun, mutta varsinaisesti aloitan vasta huomenna perjantaina. Koulu alkaa täällä klo 7, joten älkää valittako siellä Suomessa aikaisista kahdeksan aamuista. Onneksi koulu on heti kulman takana. Tänään täytyy silittää huomiset kouluvaatteet. Kaikilla naisopettajilla oli pitkät hameet, pitkät hihat ja huivi. Tyttöoppilailla oli myös huivi ja kaikilla oppilailla koulupuku. Tapasin myös tietotekniikan opettajan - siis ala-asteella. Englannin ope on hyvin nuori herttainen nainen, joka valitteli huonoa englannin kielen taitoaan. Rehtorilla ei ollut omaa kämppää, vaan ainoastaan oma pöytä opehuoneessa.

Välillä täytyy sulkeutua lukemaan omaan huoneeseen, muuten naapurin lapset ovat koko ajan kimpussa. Ihmiset ovat ystävällisiä, mutta meitä varoitettiinkin, että he eivät anna hetken rauhaa.

Niinkuin keittiön kuvasta näkyy, asunto on hyvin yksinkertainen ja vaatimaton. Meidän huoneessamme on kaksi sänkyä eikä muuta. "Suihku"tapahtuu niin, että ammeesta kauhotaan vettä päälle ja vessassa on reikä lattiassa. Siisteydestä ja puhtaudesta ei heillä ole aivan samaa käsitystä kuin meillä, mutta uuteen kulttuuriinhan tässä ollaan tutustumassa.

Kostea kuumuus ottaa voimille. Tänä aamuna lähdin isäntäväen kanssa lenkille jo klo 4.30 heti kun isäntä oli tullut moskeijasta. Oli hienoa katsoa auringonnousua vuorien takaa eikä silloin ollut vielä liian kuuma.

1 0.9 maanantaiaamu edelleen Semarangissa Jaavan pohjoisrannikolla.

Monien mutkien kautta tulimme tänne Yogyakartasta perjantaina bussilla  sitten kun olimme löytäneet bussin, jossa oli tilaa. Matkustimme taksilla bussiasemalta toiselle ja taksi odotti. Onneksi pirssillä ajaminen on täällä halpaa.  Matkaa  Semarangiin on noin 100 km ja matka kesti 4 tuntia, liikenne on valtavaa.

Viikonloppuna minua on koulutettu vapaaehtoisten asuntolassa, jossa myös olemme asuneet monien eri maista tulleiden vapaaehtoisten kanssa (kaikki nuoria). Asuntola on "very very standard", kovalla lattialla on nukuttu jne. Hyödyllistä tietoa on saatu tästä kulttuurista, kieltä on opiskeltu, maantietoa jne. Eilen meillä oli city orientation, eli jouduimme kulkemaan yleisillä kulkuneuvoilla kaupungilla eri paikoissa. Tämä on miljoonakaupunki ja liikenne kaoottista. Kaikkein vaarallisinta on tien ylittäminen. Jalankulkijoille ei ole liikennevaloja, suojatiet on merkitty, mutta autot eivät pysähdy, joten ainoa keino on vain puikkelehtia autojen ja moottoripyörien seassa sydän kurkussa. Moottoripyöriä on ainakin kymmenkertainen määrä autoihin verrattuna.

Odotan kovasti pääsyä tänään pieneen kylään, jossa alan työskennellä 5 päivää viikossa, minimituntimäärä 25 tuntia. Ensin on taas 4-5 tunnin matka bussilla. Siellä pitäisi olla vähän viileämpää. Toivottavasti, koska täällä on tukalan kuumaa. Olen saanut opastusta pukeutumisesta koulussa, joka on muslimikoulu. Polvet eivät saa näkyä, pitkät hihat, ei avonaisia kaula-aukkoja, ei sandaaleita.

Onneksi olen menossa tavalliseen kouluun kylään, jossa on noin 150 perhettä. Olen kuullut toisten vapaaehtoisten kertomuksia esim. työstä prostituutioalueella, missä he ovat huolehtimassa näiden naisten lapsista. He pyysivät kertomaan myös eri maiden vapaaehtoisjärjestöille, että työ siellä on erittäin vaarallista. Viime viikolla oli joku indonesialainen tyttö raiskattu siellä. Vapaaehtoiset asuvat siellä erittäin alkeellisesti asunnoissa, joiden ovia ei edes voi kunnolla lukita.