1 0.9 maanantaiaamu edelleen Semarangissa Jaavan pohjoisrannikolla.

Monien mutkien kautta tulimme tänne Yogyakartasta perjantaina bussilla  sitten kun olimme löytäneet bussin, jossa oli tilaa. Matkustimme taksilla bussiasemalta toiselle ja taksi odotti. Onneksi pirssillä ajaminen on täällä halpaa.  Matkaa  Semarangiin on noin 100 km ja matka kesti 4 tuntia, liikenne on valtavaa.

Viikonloppuna minua on koulutettu vapaaehtoisten asuntolassa, jossa myös olemme asuneet monien eri maista tulleiden vapaaehtoisten kanssa (kaikki nuoria). Asuntola on "very very standard", kovalla lattialla on nukuttu jne. Hyödyllistä tietoa on saatu tästä kulttuurista, kieltä on opiskeltu, maantietoa jne. Eilen meillä oli city orientation, eli jouduimme kulkemaan yleisillä kulkuneuvoilla kaupungilla eri paikoissa. Tämä on miljoonakaupunki ja liikenne kaoottista. Kaikkein vaarallisinta on tien ylittäminen. Jalankulkijoille ei ole liikennevaloja, suojatiet on merkitty, mutta autot eivät pysähdy, joten ainoa keino on vain puikkelehtia autojen ja moottoripyörien seassa sydän kurkussa. Moottoripyöriä on ainakin kymmenkertainen määrä autoihin verrattuna.

Odotan kovasti pääsyä tänään pieneen kylään, jossa alan työskennellä 5 päivää viikossa, minimituntimäärä 25 tuntia. Ensin on taas 4-5 tunnin matka bussilla. Siellä pitäisi olla vähän viileämpää. Toivottavasti, koska täällä on tukalan kuumaa. Olen saanut opastusta pukeutumisesta koulussa, joka on muslimikoulu. Polvet eivät saa näkyä, pitkät hihat, ei avonaisia kaula-aukkoja, ei sandaaleita.

Onneksi olen menossa tavalliseen kouluun kylään, jossa on noin 150 perhettä. Olen kuullut toisten vapaaehtoisten kertomuksia esim. työstä prostituutioalueella, missä he ovat huolehtimassa näiden naisten lapsista. He pyysivät kertomaan myös eri maiden vapaaehtoisjärjestöille, että työ siellä on erittäin vaarallista. Viime viikolla oli joku indonesialainen tyttö raiskattu siellä. Vapaaehtoiset asuvat siellä erittäin alkeellisesti asunnoissa, joiden ovia ei edes voi kunnolla lukita.