maanantai 24. syyskuuta 2012

Senin (maanantai) 24.9.

Kuten kuvista näkyy, tavaroita kulkee aikamoinen määrä motskarin päällä (tämä on pienimmästä päästä) tai oman pään päällä. Usein pyörän päällä on kokonainen perhe, vauvat mukana, eikä kenelläkään kypärää.

Lauantaina olin kylän naisten kokouksessa. Meitä oli siellä kolmisenkymmentä huivipäistä naista ja yksi ilman huivia. Minun täytyi siellä kertoa itsestäni ja kyllähän se sujui indonesiaksi, mutta keskenään he aina puhuvat javaneseä, joka on taas ihan oma kielensä ja silloin minä olen ihan pihalla. Istuttiin lattialla ja keskusteltiin. He kokoontuvat joka toinen viikko aina jonkun kotona.

Kokouksen jälkeen alkoi suuri juhla, jossa koko kylä oli paikalla. Koko päivä oli pystytetty esiintymislavaa, jolla esiintyi Wayang kulit varjonukketeatteri laulajineen ja gamelan-soittajineen. Muutamia kuvia on heistä. Tämä on vanha indonesialainen perinne, jossa nukkejen avulla kerrotaan tarinoita. Kun vain olisi ymmärätänyt. Mutta yleisöllä oli hauskaa, eikä siihen tarvinnut oluttelttaa. Juhla alkoi klo 21.30 ja jatkui kuulemma neljään asti aamulla. Meitä kylän kummajaisia kohdeltiin kuin VIP-henkilöitä, vietiin eturiviin istumaan, tarjoltiin ruokaa ja otettiin kuvia. Yhdessä kuvassa ovat naapurin iloiset rouvat.

Viime viikolla oli kurinpalautus koulussa ekaluokan pojille. Meitä oli kolme opea pajattamassa ja parilla pojalla tuli jo itku, mutta kun meno on hurjaa, lyövät toisiansa ja huutavat. Vanhemmat olivat jo koulun portilla odottamassa kullanmurusiaan. Pari äitiä tuli koululle sisään kiittelemään meitä kädestä pitäen, että laitetaan järjestystä. Pieniähän ne vielä ovat, 6-vuotiaita.

Tuntuu, että täällä ei oikein ole yhteisiä ruoka-aikoja perheissä. Äidit juoksevat kersojensa perässä pihalla lautanen kädessä ja heittelevät välillä riisiä ääntä kohti. Vein kouluun opettajille lakritsaa ja salmiakkia ja kyllä ne herättivät ihmetystä. Toiset nyrpistivät nenää, toiset tykkäsivät, kukaan ei ollut ennen nähnyt moisia karkkeja. Toivottavasti niillä ei ollut liian laksatiivisiä vaikutuksia, koulun opettajienkin vessa on kamala.

Tuntuu oudolta, että kaikilla on älykännykät, mutta ei jääkaappeja puhumattakaan muista kodin koneista. Sähkökäyttöinen riisinkeitin näyttää kyllä olevan joka perheessä. Minunkin emäntäni kysyi, että olenko Face bookissa. Minulla on nyt täältä ostettu halvin nokialainen.

Ostin chililaastaria, sitä laitetaan esim. hartioihin, jos ne ovat kipeinä. En ole vielä kokeillut.

Miten voi ihminen hikoilla näin paljon? Onneksi täällä ei sentään ole vedestä pula ja vaatteiden pesettäminen on halpaa, pesulassa 20 senttiä/kilo ja jopa sukat on silitetty.  Välillä pesee naapurin rouva, hänelle ei kehtaa maksaa niin vähän.

Sunnuntaina menimme Yogyakartaan katsomaan perinteistä balettia, siis sellaista, jossa sormilla esitetään paljon. Se oli hieno tarina, johon sai synopsin etukäteen ja uskomattoman hieno esitys, välillä suorastaan akrobatiaa. Kävimme myös Indonesian historiamuseossa, hollantilaiset ja japanilaisethan tätä maata ovat hallinneeton  ennen sen itsenäistymistä 1945. Olimme yötä hotellissa ja oli ihana nukkua välillä ilmastoidussa huoneessa. Mutta se kaupunki on niin täynnä ihmisiä, autoja ja moottoripyöriä, että oli kiva taas palata tänne riisipeltojen keskelle.

Olen opettanut englantia myös emännälleni ja naapurin rouville. Samalla minä opin indonesiaa. Naisten kokouksessa joku pyysi minua opettamaan kotiinsa. Ilomielinhän minä menen, olen jo monessa perheessä vieraillutkin, he ovat niin kovin ystävällisiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti