Sunnuntai 2.12.2012

Eilinen blogikirjoitus piti olla viimeinen, mutta täytyy vielä vähän purkaa lähdön tunnelmia. Nyt on muutaman tunnin päästä lähtö Balille ja pitäisi hihkua innosta  päästä hienoon hotelliin, mutta jotenkin on tyhjä olo, lähdön haikeus vielä päälimmäisenä.

Eilen sen jälkeen kun olin kirjoittnut blogia, siivosin kämppäämme ja yhtäkkiä ovella oliva Fatchud and Sugito ja molemmat itkivät. Säikähdin, että jotain on sattunut, mutta lopulta he saivat sanottua, että syy on se, että me lähdemme. Kun pahimmat patoutumat oli saatu pois, meillä oli vielä hauska juttutuokio, mutta sitten taksi saapuikin tuntia liian aikaisin ja sitten repesi. Valitettavasti kaikki ne, jotka olivat aikoneet tulla meitä saattamaan, eivät sitten olleet paikalla. Kuvassa ei paljon ole hymyileviä kasvoja. En oikein voi kuvitella suomalaista miestä itkemässä, kun tavallaan oudot ihmiset lähtevät pois, mutta täkäläiset miehet eivät häpeä itkeä. Niin mielellään kuin näitä ihmisiä näkisi Suomessa, on se heille aivan mahdoton ajatus. Fatschud ja Sugito sanoivat, että meidän täytyy elää niin kauan, että ehkä heidän lapsenlapsensa jo pääsevät käymään Suomessa. Kovasti täällä on katseltu kuvia lumisesta Suomesta ja ihmetelty.

Kun tulemme tänne Yogyakartaan takaisin 12.12. Simon ja Susi ja toivottavasti Fatschud ja Sugito tulevat vielä tänne meitä tapaamaan. Kyllä se vaan niin on, että suuri osa sydämestä jäi sinne Semoyon kylään näiden sydämellisten ihmisten luokse. Hedelmäkaupan tätikin kävi tuomassa hienot lahjat ja lapsia kävi ovella pikkulahjojensa kanssa. Vatsakin meni sekaisin, kun tultiin tänne kaupungin ravintoloihin Juminamin hoivasta, mutta eiköhän se tästä iloksi muutu, kun päästään Balille ja suurimmat tunnekuohut ovat laantunee.