Keskiviikko 31.10.

Kaksi kuukautta alkaa olla takana. Tällä viikolla on reissattu viisumin haussa, eikä vielä ole lopussa. Tiistaina mentiin papereiden ja Simonin kanssa taas immigration officeen ja taas puuttui jotakin, kopio järjestön johtajan henkilöllisyystodistuksesta. Simon oli nimenomaan pyytänyt sitä, kun hän oli soittanut Semarangiin. Hänkin alkaa olla kyllästynyt järjestön toimintaan. Se kopio sitten lähetettiin minun sähköpostiini ja sn tulostaminen ei sitten ollutkaan ihan helppoa. Siirsin sen Fatchudin koneelle, koska hänellä on printteri, mutta postini ei auennut siellä. Sitten Simon otti Blackberryllään kuvan kopiosta minun koneeltani ja sitten se saatiin printattua. Toivottavasti kelpaa, kun huomenna menemme viemään niitä. Perjantaina sitten taas uudestaan kamar immigrasiin hakemaa viisumia, se onkin sitten viimeinen päivä, kun vanha viisumi on voimassa. Eli neljä eri reissua taksilla kaupungille + kaksi reissua linja-autoasemalle viemään kirjeitä ja hakemaan ne. Kaiken lisäksi joudumme vielä anomaan toisen kerran pidennystä viisumiin, koska sitä annetaan vain 30 päivää kerralla. Sitten meidän täytyy taas täyttää uusia blanketteja, koska olemme maassa yli 90 päivää. Pelkäävät, että jäämme tänne.

Kai tässä on ohitettu vieraaseen kulttuuriin sopeutumisen kuherruskuukausi ja monet asiat ovat alkaneet ärsyttää, mutta pääosin on kaikki ihan ok. Täkäläiset ihmiset ovat kovin huolehtivaisia. Kun on kävelemässä jonnekin, monta kertaa kysytään 'ke mana' (minne matka). Annan kolmenlaisia vastauksia 'pulana, ke toko, jalan-jalan' eli kotiin, kauppaan tai vain kävelemässä. Kävelemiset kyllä rajoittuvat vain välttämättömään, koska tässä kuumuudessa ei jaksa. Kunt on varmaan heikentynyt, kun mitään jumpaa ei todellakaan jaksa tehdä. Nämä paikalliset ovat kyllä ihan jalattomia, aina mennään motskarilla. Kun olin kerran yksin käymässä hedelmäkaupassa, kaupan täti ei millään antanut minun kävellä takaisin, vaan vei minut motskarilla. Minä en yhtään tykkää istus motskarin kyydissä, varsinkaan ilman kypärää. Bensa muuten maksaa 45 senttiä litra.

Maanantaina oli koulussa vielä vapaapäivä, mutta 3-6-luokkalaiset oli pyydetty tulemaan kouluun, koska mentiin retkelle, jonka kustannuksista minä huolehdin järjestön kautta. Sain 45 euroa käyttöön. Kaikki oppilaat muuten tulivat kouluun! Menimme ensin pyörillä n. 15 min. Opet motkareilla. Minä olin  enkun open kyydissä, ilman kypärää. Rehtorin kyydissä oli kaksi lasta, ilman kypärää. Oppilaatkin kyyditsivät toisiaan kuka mitenkin. Yhden tytön pyörässä ei ollut jarruja, hän jarrutteli alamäessä jalalla. Sitten kävelimme vielä ylämäkeä n. 15 min ja käskettiin varomaan käärmeitä. Siitä retkestä on yksi kuva. Retkelle kustannettiin kaksi traineriä, jotka järjestivät oppilaille ohjelmaa, kivaa ohjelmaa olikin. Tällä pienellä rahasummalla oli vielä saatu ostettua oppilaille pienet pussit purtavaa ja juomista. Minä sain oppilailta lahjaksi kivan t-paidan ja kuvassa lauan pyynnöstä 'twinkle twinkle little star'.

Naapurin Juminamilla on nyt jääkaappi. Jo ymmärin oikein, hän myi lehmän ja osti jääkaapin. Olemme siitä hyvin iloisia, koska käymme hänen luonaan syömässä.

Kuvia on myös tässä pihapiirissä olevista hedelmäpuista. Nyt on mango- ja papaya-aika. Rambutanit ovat vielä vihreitä, toivottavasti kypsyvät ennen meidän lähtöä. Kaktuksen näköinen puu, jossa näkyy yksi kukka, on dragon fruit. n muista, onko sillä suomenkielistä nimeä. Kyllä niitä näkyy kaupoissa Suomessakin. Tässä kylässä saa muuten ottaa hedelmiä kaikkien puista, vaikka ne olisivatkin jonkun pihalla. Me olemme kyllä ostaneet hedelmämme. Kaupan täti kysyikin, syömmekö me mitään muuta kuin hedelmiä.

Yksi kuva on riisipellolta. Osittain vielä käytetään vanhaa menetelmää, jossa riisinjyvät irrotetaan hakkaamalla. Yleensä pelloilla työskentelevät ovat vanhoja ihmisiä. Melkein joka perheessä tässäkin kylässä on isovanhemmat perheissä. Vanhainkotejakin kuulemma on, mutta varsinkin maalla vanhukset asuvat perheissä, niin kuin tässä meidänkin perheessä. Ei tämän sokean iso-isän elämä kovin kummoista ole. Ihmetyttää, kuinka vähän hänen kanssaan puhutaan. Yksin hän siellä huoneessaan loikoilee ja käy rukoushuoneessa välillä. Ei ihme, että hän yölläkin kuuntelee radiota, ei taida yöllä ja päivällä olla paljon eroa.

Launtaina koulun jälkeen lähdemme taas bussilla Semarangiin ja tulemme maanantai-iltana pois. On minun viimeinen kuukausikokous. Pääsee taas pariksi yöksi nukkumaan ilmastoituun hotellihuoneeseen.

Yksi kuva on siitä, kun 6-luokkalaiset kirjoittavat kirjeitä Urjalan aseman koulun 6-luokkalaisille. Kävin tänään postittamassa kirjeet. Saa nähdä, saavatko vastauksia.