Maanantai 22.10.2010

Lomaviikko ja vaihteleva viikonloppu takana ja kouluviikko edessä. Kuvat ovat sekalaisessa järjestyksessä, mutta ehkä niiden sanoma löytyy tästä tekstistä.

Perjantaina alkoi jo valmistelu, jonka merkitystä ja laajuutta en oikein käsittänyt. Täällä on muslimien tapana viettää kuolleen muistojuhlia 3 päivää, 7 päivää, 40 päivää, 100 päivää ja tuhat päivää kuoleman jälkeen. Nyt oli kulunut 1000 päivää isäntämme Sugiton äidin kuolemasta. Yksi kuva on pussien teosta, jossa olin mukana. Jokaiseen pussiin laitettiin riisiä teetä, keitetty kananmuna, pullaa, nuudeleita ja 1000 ribua (10 senttiä). Näitä pussukoita tehtiin 130. Samoin teurastettiin lammas - en ollut katsomassa. Yksi kuva on siitä, kun lammas jo roikkuu ja siitä vedellään suolia ulos. Samoin aloitettiin jo muutenkin ruoan valmistusta - siitäkin on kuva. Sunnuntai-illaksi oli kutsuttu 130 vierasta, MIEHIÄ, sukulaisia, naapurit ja ystäviä. Naisia oli sen verran kuin töihin tarvittiin. Yksi kuva on siitä, kun naiset laittavat ruokia lautasille. Kello 19.30 niitä miehiä alkoi virrata tänne. Pari kuvaa on miehistä, osa oli pihalla, osa sisällä. Huonekalut vietiin pois olohuoneesta. Rukouksien aikana naiset olivat oven takana eri huoneessa. Naiset laittoivat ruokalautaset valmiiksi miehille ja muutamat miehet veivät ne miesjoukolle. Naiset söivät eri huoneessa. Kamala homma se ruoan laittaminen. Kun oli rukoiltu imaamin (?) johdolla, syötiin ja siinä se sitten oli

Tänä aamuna emäntämme Fatschud purki minulle sydäntään. Hänen mielestään ne kemut olivat liian suureelliset. Hänen kylässään näissä muistotilaisuuksissa on rukoileminen tärkeämpää kuin syöminen eikä niin paljon ihmisiä kutsuta. Ne pussukat annettiin sitten miehille kotiin viemisiksi. Fatschud oli kamalan väsynyt, mutta ei kuitenkaan voinut sanoa sitä miehelleen. Ehkä tässä on syy, kun tänään puhuin lähdöstämme joulukuussa, Fatschud alkoi itkeä. Hän on kehdannut kertoa minulle vääräuskoiselle asioita, joita ei voi puhua muille täällä. Vaikka täällä kaikki ovat todella ystävällisiä ja yhteisöllisyys ja toisista välittäminen on koskettavaa.  Sen näki Fatschudin keskenmenon jälkeen ja samoin, kun naapurimme Juminan, joka tekee meidän ruoat, sairastui. Kaikki yrittivät auttaa. Junassakin, kun Eki vähän raapaisi kättään johonkin niin, että siitä tuli verta, eräs mies tuli laastarin kanssa apuun.

Me olemme saaneet uudet nimet. Minä olen Oma ja Eki on Oba. ämä alkoi aivan väärinkäsityksestä, mutta nyt jopa luottotaksimme, joita on kolme, kutsuvat meitä näillä nimillä. Koulussa olen toistaiseksi Marja, mutta kun naapurin lapset kutsuvat Omaksi, ehkä se pian leviää sinnekin.

Sunnuntaiaamuna lähdimme klo 5 naapurin Simonin ja Susin sekä lasten kanssa 60 kilometrin päähän Boropudorin Buddha temppeliin, joka on rakennettu 700-luvulla. Se oli paljon upeampi kuin olin kuvitellut, laaja alue kauniisti vuorten keskellä ja todella iso temppeli. Sieltä on muutama kuva. Emme Ekin kanssa tienneet, että olemme niin "valokuvauksellisia" emmekä ensin oikein ymmärtäneet, mistä oli kysymys, kun meitä haluttiin koko ajan kuviin täkäläisten kanssa. Se alkoi jo mennä rasittavaksi, ja hymylihakset olivat kovlla, mutta eihän sitä kehdannut kieltäytyä. Yksi kuva on Ekistä tyttöjen keskellä. Kyllä meillä muilla oli naurussa pitelemistä, kun Eki oli tyttöjen saartama. Hän totesi, että kyllä se vanhakin mies kelpaa näköjään, kun on valkoinen. Minua lapsetti siellä niin paljon, että piti päästä elefantilla ratsastamaan. Vasta jälkeenpäin huomasin, että oli poikafantti, herranjestas. Olimme 9 tuntia tällä retkellä ja kun kotiin päästiin, alkoivat täällä ne juhlat. Tänään maanantaina on sitten tiskattu ja siivottu jälkiä.

Luin lehdestä, että täällä kaavaillaan englannin opetuksen poistamista ala-asteelta. Jotkut väittävät, että se johtuu nationalismistä, pitäisi oppia ensin omasta kulttuurista, ennen kuin opetetaaan vierasta kulttuuria. Minusta täällä pitäisi muuttaa opettamisttyyliä ja saada paremmat kirjat. No, hyvähän se on sivusta huudella. Huomenna menen taas laulattamaan oppilaita.