Keskiviikko 28.11.2012

Hautajaisista jäi mainitsematta, että vainajan oikean posken on oltava maata vasten, joten siltä kohdalta poistetaan käärinliinat.

Koulutusjärjestelmien tulokset eri maissa olivat taas mukavaa luettavaaa suomalaisille, mutta Indonesia oli hännillä. Enkä yhtään ihmettele, kun olen tätä touhua seurannut. Nyt on tehty päätös, että englannin opetus poistetaan  kokonaan ala-koulusta. Nythän sitä opetetaan 1. luokasta lähtien. Ei siis mitään välivaihetta, että aloitettaisiin myöhemmin. Enkun ope sanoi, että ensi syksynä ei sitten ole tunteja tässä koulussa. Kansainvälisyys ei ole täällä avainsana, nyt ovat vaatimukset kansallisia englannin poistamiseksi. Jossain paremmissa kouluissa kuulemma voidaan pitää extra-curriculum tunteja. Tällä viikolla pidän sitten viimeisiä tunteja ja oppilaat ovat olleet vähän kiltimpiä ja hämmästyneitä, että minä lähden pois. Kyllä minä paljon enemmän olisin halunnut opettaa ääntämistä ja keskustelemista. Parityötä ei täällä enkun tunneilla ole koskaan ollut. Oppilaat ovat aivan ihmeissään, kun sellaista olen yrittänyt lanseerata. Kaikki on aivan opettajajohtoista. Mutta meno on kova välitunneilla ja tunneilla. Opehuoneessa on kaksi ovea ja siitä ne juoksevat ympyrää. Kun eräs opettaja söi, siihen tuli pari mukulaa osingoille, ja saivat ruokaa. Onnistuisikohan meidän opehuoneissa? Kyllä minä olen monta kertaa silmiä pyöritellyt. Rehtori ei mitenkään puutu järjestyksen ylläpitoon. 5-luokkalaiset (aika kiva luokka) halusivat laulaa minulle Indonesian kansallislaulun ja pyysivät minua sitten laulamaan Suomen kansallislaulun. Niinpä minä sitten komiasti kajautin Maamme-laulun. Eilen illalla eräs tyttö, jolla on oppimisvaikeuksia ja jota olen aika plajon auttanut, toi minulle lahjan, nätin sormuksen ja rintaneulan. Antoi varmaan omistaan. Kaunista. Täällä ei muuten saa opettajapariskunta olla samassa koulussa.

Lehdessä oli artikkeli, että Indonesiassa on yhä aliravitsemusta, mutta myös liikalihavuutta. 14.2 %  alle 5-vuotiaista on liikalihavia ja aikuisista 21 %. Riisin kulutus on 139 kg vuodessa, mitä pidetään jo terveydelle haitallisena. Yksi kuva on gado-gadosta. Siinä on vihanneksia, perunaa, kananmunaa, tofua, tietenkin chiliä ja pussissa on pähkinäkastiketta. Enak (herkullista). Vähän aina arveluttaa nuo tureet vihannekset. Yogyakartassa kuitenkin ravintoloissa usein sanotaan ruokalistassa, että vihannekset on pesty keitetyllä vedellä ja jääpaloihin käytetään mineraalivettä.

Kuumuus sen kun jatkuu, joitakin ukkoskuuroja on tullut. Ympärillä olevat riisipellot, jotka lilluvat vedessä, ovat oiva paikka hyttysten sikiämiselle. Moni täällä on sairastanut malarian ja sanovat, että ei ole kivaa. Kaikenlaisia ötököitä täällä riittää, esimerkiksi pienenpieniä jotakin termiitin sukulaisia kai, koska järsivät puuta. Niitä ei tahdo iholla nähdä, mutta tuntee, että jotakin siellä liikkuu. Onneksi täällä vilistää liskoja pitkin seiniä, jotka jonkun verran syövät näitä pikkuotuksia.

Fatschud sanoi, että hän ei pidä tämän kylän lapsista. Vanhemmat tekevät pitkää päivää töissä, ja lapset ovat keskenään, tekevät mitä tekevät. Tässä talossa ei ole lapsia omasta takaa, mutta kaiket illat niitä täällä juoksee metelöimässä, aukovat välillä meidän huoneen oveakin. Olen sanonut Fatschudille, että aja pois, mutta ei hän kehtaa. Sama menohan on koulussa.

Joulukortit on lähetetty, vaikka eihän täältä joulukortteja saa.

Huomenna torstaina tarjoan kakkukahvit koulussa ja illalla täällä kotona. Lähdemme aamulla Yogyakrtaan taksilla kakkuja ostamaan. Olin ajatellut, että tänne kotiin kutsuttaisiin lähimmät naapurit, mutta yli-innokas Mr. Simon naapurista haluaa isommat bileet ja on kutsunut yli 30 ihmistä. Hän puuttuu joka asiaan Fatschudin harmiksi. No, kerranhan sitä tästä kylästä lähdetään. Hedelmäkaupan tätikin sanoi tulevansa meidän lähtöä katsomaan. Yhdessä kuvassa olen hedelmäkaupan poikien kanssa, jotka halusivat kuvan. Tässä pätee Ekin sanonta, että vanhempikin nainen kelpaa, kunhan on valkoinen. Minä en ymmärrä tätä valkoisen ihon ihannointia.

Lauantaina iltapäivällä lähdemme Yogyakartaan, aamupäivän olen vielä koulussa. Siellä yksi yö ja sitten bussilla Balille, 16 tuntia. Takaisin tulemme lentokoneella. Kotiin olemme lähdössä todella mielellään, muta kyllä se varmaan haikeaakin on, ovat nämä ihmiset tulleet aika läheisiksi. Se, mitä emme täältä kaipaa, on tämä valtava kuumuus, mutta tätä valoa varmaan kaipaamme, kun tulemme sinne pimeään Suomeen. Siellä ei kukaan kysy, minne olemme menossa, sekin on outoa. Kukaan ei sano minua kauniiksi, eivät varsinkaan oppilaat niin kuin täällä. Rehellisyyden nimessä on sanottava, että siihen kauneuteen riittää vaaleus. Näillä ihmisillä on hymy herkässä, sitä varmaan kaipaa.

Yksi kuva siellä pyörillä olevasta ravontolasta, niitä riittää. Pikkupoika on ekaluokkalainen Sugiton sisaren poika, joka on taitava perinteisten tanssijen taituri. Eki on ristinyt pojan Hojo-hojoksi, aikamoinen velikulta koulussa.

Kirjoitan varmaan viimeisen blogin lauantaina. Sitten alkaa lomanvietto ja kotiin 14.12.