Sunnuntai-ilta 7.10. Semarangissa

Köröttelimme tänne 3,5 tuntia bussissa huomista kokousta varten. Siellä vapaaehtoistyöläiset kokoontuvat ja käydään läpi meidän työtämme kuukauden ajalta. Minulla onkin ensi viikko haasteellinen, koska varsinainen englannin ope on lomalla! Ei kuulemma vähennetä edes palkasta. No, sijaisellehan ei tarvitse maksaa palkkaa.

Moni asia kyllä harmittaa siellä koulussa. Kirjoista olen jo kertonut. En voi ymmärtää sitä virheiden määrää. Lauantaina oli 2.luokan kirjassa kaalin kuva ja alla teksti 'mustard'. Kolmasluokkalaisille muka opetetaan transitiivi- ja intransitiiiverbin eroja ja ne kun osaavat sanoa 'yes' ja 'no'. 6-luokkalaiset ovat 'opiskelleet' englantia yli 5 vuotta ja ''I'm fine'-tasolla ollaan.

Kyllä näillä opettajilla on pitempi pinna huutamiseen, ope huutaa vain kovemmin. Ehkä se huutaminen johtuu siitä, että kaikki rukoukset huudetaan. Silloin kyllä istutaan kauniisti paikallaan ja lopotetaan . Sen jälkeen paperilennokit lentelevät, joku aina rummuttaa.

Kävin muuten kampaajalla tässälähellä leikkauttamassa hiukseni, 70 senttiä!

Toimii täällä lastenneuvolakin. Se on  meidän, siis kyläpäällikön talossa, joka kuukauden 5. päivä. Kaikki kylän alle 5-vuotiaat äiteineen tulevat sinne mitattavaksi ja punnittavaksi ja saavat vitamiinejä, jos tarvitsevat. Minä oli silloin koulussa, mutta Eki sanoi, että oli aikamoinen konsertti. Oli varmaan koettelemus emännällemme keskenmenon jälkeen.

Ensimmäisessä kuvassa ovat työt riisipellolla loppuneet ja on aika pyöräillä kotiin. Toisessa kuvassa 'matahari' laskee ja auringon viimeiset säteet heijastuvat kauniisti puihin. Tänne Semarangiin tullessa satoi vähän vuoristossa, mutta täällä on tukalan kuumaa. Onneksi nyt saa nukkua ilmastoidussa hotellissa.

Torstai 4.10.

Kuukausi täällä tulee tänään täyteen. Minulla on usein matkoilla tapana tutustua paikalliseen terveydenhoitoon. Täällä on dokter gigejä (hammaslääkäreitä) sairaaloissa. Kävin siis indonesialaisen opiskelijan tulkkaamana hammaslääkärissä. Kuulin vasta jälkeenpäin, että täällä olisi ollut kansainvälinenkin sairaala. Sain antibiottikuurin ja jotain muitakin lääkkeitä ja röntgenlähetteen, mutta toivon, että pärjään näillä lääkkeillä niin, että voin mennä hammaslääkäriin Suomessa.

Emäntämmekin tuntuu olevan kunnossa, mutta täällähän näytetään iloista naamaa, vaikka kuinka olisi murhetta. Tänään kuitenkin opiskelimme englantia pari tuntia. Olisipa koulussa tällaisia oppilaita. Muuten tuntuu, että oma kielitaito rapistuu, kuin kaikki asiat täytyy selittää mahdollisimman yksinkertaisesti. Tänään kun olimme kävelyllä vähän kauempana, urheilutunnilla olevia oppilaita ryntäsi luoksemme kyselemään "where are you from" ja what's your name".Olivat 8-luokkalaisia. Siihen se sitten kielitaito jäikin. Vaikka mitä kysyi, vastaus oli aina yes yes.

Kun koulun jälkeen menemme jätskiostoksille lähimpään supermarkettiin riisipeltojen poikki, siellä on vanhoja ihmisiä töissä riisipelloilla paahtavassa kuumuudessa. Siellä pelloilla on myös vaarallisia käärmeitä ja ihmiset ovat siellä paljain jaloin. Tässä ympäröivillä vuorilla on kuulemma jotain 4-metrisiä käärmeitä, mitä lie.

Täällähän viljellään paljon tupakkaa ja se näyttää olevan halpaa. Miehet tupakoivatkin täällä paljon, mutta en ole nähnyt ainoankaan naisen tai nuoren tupakoivan.. .  Olutta saa 20 km päästä Yogyakartasta, mutta mitään väkevämpää ei ole missään nähty.

Ihonväri tuntuu olevan jotenkin ongelmallinen täkäläisille. Kaikki haluaisivat vaaleamman ihon ja minun vaaleaa tukkaa ihaillaan. Naapurissa on suloinen 5-vuotias tyttö, kaunis kuin mikä, mutta tummempi kuin vanhemmat ja sisarukset ja äiti valittelee, että kun on niin tumma. Toivottavasti ei käytä tyttöön vaalentavia voiteita.

Täällä sydään 3 lämmintä ateriaa päivässä. Meillä on aamiainen klo 6, lounasta emme halunneet, syömme mieluummin kuuman päivän aikaan hedelmiä ja illallinen klo 18. Aterialla on aina riisiä, kanaa tai kalaa ja vihanneksia. Mausteita käytetään reippaasti, chiliä varsinkin. Jälkiruokia ei ole, ei näytä olevan oikein ravintoloiden listoillakaan. Emäntämme kyllä teki kerran bisang gorengia, eli paistettuja banaaneita. Oli herkullista. Täällä syödään paljon kaikenlaisia naksuja.

Taksilla ajaminen on halpaa, mutta kun sitä joutuu käyttämään joka käänteessä, tulee sillekin hintaa. Täältä kaupunkiin 20 km matka maksaa 5 euroa. Eihän se paljon ole pekkaa päälle. Ensi sunnuntaina menemme taas Semarangiin, matka kestää bussilla 4 tuntia. Maanantaina on järjestön kokous, jossa täytyy ollapaikalla klo 10, joten olemme hotellisssa yön. Saapahan nukkua yhden yön ilmastoidussa huoneessa. Täällä nämä yöt ovat tukalia eikä ikkunaa voi pitää auki, kun kulkukissat hyppivät sisälle. Yöllä olisi sentään vähän viileämpää, noin 24 astetta.

Ensimmäisessä kuvassa on koulun 6. luokka. Tunti oli poikkeuksellisesti koulun moskeijassa. Siellä kävi tunnin aikana pari opettajaa rukoilemassa, mutta ei se tuntunut ketään häiritsevän. Minä vain jatkoin englannin opettamista. Toisessa kuvassa on Yogyakartan slummia, joka kuvassa näyttää paremmalta kuin todellisuudessa. Kolmannessa kuvassa on naapurimme myymässä vihanneksia tässä kotinurkilla. Hän lähtee joka aamu pyörällä n. klo 4 hakemaan jostakin vihanneksi ja kulkee sitten kauppaamassa niitä siellä täällä ovelta ovelle. Muutenkin täällä käy ovella jos jonkinlaista kauppiasta ja banjon soittelijaa. Yritettävä on, sossua ei ole.

Tiistai 2.10.

Nyt on koulu sitten tarkastettu ja hallinnollisia puutteita löydetty. Tarkastajat eivät olleet yhdelläkään oppitunnilla vaan haastattelivat opettajia yksitellen ja tarkastivat lippusia ja lappusia. On se byrokraattista. Minuakin haastateltiin ja kehuin kirkkain silmin suomalaista koulua paremmaksi kuin indonesialaista. Ei täällä ole kuultu Pisa-tutkimuksesta mitään. Tarkistin netistä ja siellähän se Indonesia on ihan hännillä enkä yhtään ihmettele.

Meillä täällä perheessä oli traaginen tapaus. Nuori rouva sai keskenmenon neljännellä kuukaudella. Meillä Suomessa olisi lähdetty ambulanssilla sairaalaan, mutta täällä synnytettiin sikiö kotona ja vasta seuraavana päivänä mentiin sairaalaan mottoripyörän päällä.

Ensimmäisessä kuvassa on koulun henkilökuntaa, toisessa lippuseremonia, joka tapahtuu joka maanantai ja jalkojen heiluttelu ja komennot kestävät n. puoli tuntia.  Seuraavassa kuvassa Eki on matkalla jätskiostoksille riisipeltojen halki. Huvitukset ovat aika pieniä täällä. Kun minä tulen koulusta, mennään paahtavassa helteessä ostamaan jätskiä supermarketista. Täällä meidän kylällä ei ole missään kioskissa pakastinta. Viimeisessä kuvassa on naapurin lapsia, siinä näkyy osittain kylän nimikin, Semoya.

Huomenna minulla on retki hammaslääkärille, puraisin jotakin kovaa ja hammas halkesi. Saan jonkun paikallisen tulkiksi ja hammaslääkärin vastaanotto on sairaalassa. Toivottavasti ei kamala kokemus.