Sunnuntai 2.12.2012

Eilinen blogikirjoitus piti olla viimeinen, mutta täytyy vielä vähän purkaa lähdön tunnelmia. Nyt on muutaman tunnin päästä lähtö Balille ja pitäisi hihkua innosta  päästä hienoon hotelliin, mutta jotenkin on tyhjä olo, lähdön haikeus vielä päälimmäisenä.

Eilen sen jälkeen kun olin kirjoittnut blogia, siivosin kämppäämme ja yhtäkkiä ovella oliva Fatchud and Sugito ja molemmat itkivät. Säikähdin, että jotain on sattunut, mutta lopulta he saivat sanottua, että syy on se, että me lähdemme. Kun pahimmat patoutumat oli saatu pois, meillä oli vielä hauska juttutuokio, mutta sitten taksi saapuikin tuntia liian aikaisin ja sitten repesi. Valitettavasti kaikki ne, jotka olivat aikoneet tulla meitä saattamaan, eivät sitten olleet paikalla. Kuvassa ei paljon ole hymyileviä kasvoja. En oikein voi kuvitella suomalaista miestä itkemässä, kun tavallaan oudot ihmiset lähtevät pois, mutta täkäläiset miehet eivät häpeä itkeä. Niin mielellään kuin näitä ihmisiä näkisi Suomessa, on se heille aivan mahdoton ajatus. Fatschud ja Sugito sanoivat, että meidän täytyy elää niin kauan, että ehkä heidän lapsenlapsensa jo pääsevät käymään Suomessa. Kovasti täällä on katseltu kuvia lumisesta Suomesta ja ihmetelty.

Kun tulemme tänne Yogyakartaan takaisin 12.12. Simon ja Susi ja toivottavasti Fatschud ja Sugito tulevat vielä tänne meitä tapaamaan. Kyllä se vaan niin on, että suuri osa sydämestä jäi sinne Semoyon kylään näiden sydämellisten ihmisten luokse. Hedelmäkaupan tätikin kävi tuomassa hienot lahjat ja lapsia kävi ovella pikkulahjojensa kanssa. Vatsakin meni sekaisin, kun tultiin tänne kaupungin ravintoloihin Juminamin hoivasta, mutta eiköhän se tästä iloksi muutu, kun päästään Balille ja suurimmat tunnekuohut ovat laantunee.

Lauantai 1.12.2012

Tuntuu oudolta katsella netistä kuvia Suomesta, kun täällä hikoillaan entiseen malliin.

Torstaiaamuna menimme taksilla kaupunkiin ostamaan kakkuja. Ensimmäinen kakku syötiin koulussa opettajien kanssa, siitä on yksi kuva. Siellä on myös kuva oppilasraukoista, jotka kurkkivat ikkunan takana, kun opet syövät kakkua. Illalla sitten tänne kotiin tuli lähes 40 vierasta. Syötiin kakkua, juotiin limsaa ja teetä ja vielä oli jäljella Suomesta tuotuja karkkeja. Pidettiin puheita (yhdessä kuvassa pidän puhetta ja Fatschud tulkkaa), laulettiin ja vähän itkettiinkin. Oli mukava tunnelma. Yhdessä kuvassa halailemme naapurimme Juminemin kanssa, joka on tehnyt ruokamme ja joka piti hienon puheen.

Perjantaina olin normaalisti koulussa. Tänään lauantaiaamuna menimme koululle jo 7 jälkeen. Siellä oli koko koulu pihalla, rehtori piti puheen, jossa toistui usein nimeni, toivottavasti positiivisessa yhteydessä. Yksi poika piti englanniksi puheen, jonka sain myöhemmin paperilla. Saimme lahjaksi batiikkipaidat ja taulun, joka on vielä paketissa. Halailtiin ja itkettiinkin taas. Kaikki oppilaat kulkivat jonossa kättelemässä meidät ja sitten oli aika sanoa Selamat tinggal ja vilkutella. Sain vapaapäivän, tultiin kotiin pakkaamaan. Kello on nyt 10, taksi tulee klo 13. Sitten on taas varmaan koko naapurusto paikalla halailemassa ja itkemässä. Ovat nämä niin ihania ihmisiä, ei näitä hevin unohda.

Paljon on varmaan jäänyt kertomattakin, kaikkea ei sillä hetkellä muista, kun kirjoittaa. Rambutanit muuten ovat kypsyneet ja ovat ihanan mehukkaita. Nämä ihmiset kyselevät, että eikö Suomessa todellakaan kasva mangoa, banaaneja jne., eikö edes papaijaa. Koulupuvuista kyseltiin. Maanantaina ja tiistaina oppilailla on punavalkoiset puvut, tytöillä pitkät hameet. Opettajilla on silloin virkaasu, lapsen kakan väriset vaatteet. Seuraavina päivinä on batiikkia. Jos on liikuntaa, oppilailla on koulun verkkarit, pitkissä hameissä ei tarvitse juosta. Yhtenä päivänä viikossa on koulun jälkeen jotain potkunyrkkeilyä, tytötkin ovat siinä mukana. En käynyt katsomassa. Sormuksia olen saanut lisää. Tupakka-aski maksaa 70 senttiä, mutta emme ole alkaneet tupakoida.

Tämä oli sitten viimeinen blogikirjoitus. Mukavaa joulualusaikaa kaikille. Me menemme vielä huomenna Balille paistattelemaan.

Keskiviikko 28.11.2012

Hautajaisista jäi mainitsematta, että vainajan oikean posken on oltava maata vasten, joten siltä kohdalta poistetaan käärinliinat.

Koulutusjärjestelmien tulokset eri maissa olivat taas mukavaa luettavaaa suomalaisille, mutta Indonesia oli hännillä. Enkä yhtään ihmettele, kun olen tätä touhua seurannut. Nyt on tehty päätös, että englannin opetus poistetaan  kokonaan ala-koulusta. Nythän sitä opetetaan 1. luokasta lähtien. Ei siis mitään välivaihetta, että aloitettaisiin myöhemmin. Enkun ope sanoi, että ensi syksynä ei sitten ole tunteja tässä koulussa. Kansainvälisyys ei ole täällä avainsana, nyt ovat vaatimukset kansallisia englannin poistamiseksi. Jossain paremmissa kouluissa kuulemma voidaan pitää extra-curriculum tunteja. Tällä viikolla pidän sitten viimeisiä tunteja ja oppilaat ovat olleet vähän kiltimpiä ja hämmästyneitä, että minä lähden pois. Kyllä minä paljon enemmän olisin halunnut opettaa ääntämistä ja keskustelemista. Parityötä ei täällä enkun tunneilla ole koskaan ollut. Oppilaat ovat aivan ihmeissään, kun sellaista olen yrittänyt lanseerata. Kaikki on aivan opettajajohtoista. Mutta meno on kova välitunneilla ja tunneilla. Opehuoneessa on kaksi ovea ja siitä ne juoksevat ympyrää. Kun eräs opettaja söi, siihen tuli pari mukulaa osingoille, ja saivat ruokaa. Onnistuisikohan meidän opehuoneissa? Kyllä minä olen monta kertaa silmiä pyöritellyt. Rehtori ei mitenkään puutu järjestyksen ylläpitoon. 5-luokkalaiset (aika kiva luokka) halusivat laulaa minulle Indonesian kansallislaulun ja pyysivät minua sitten laulamaan Suomen kansallislaulun. Niinpä minä sitten komiasti kajautin Maamme-laulun. Eilen illalla eräs tyttö, jolla on oppimisvaikeuksia ja jota olen aika plajon auttanut, toi minulle lahjan, nätin sormuksen ja rintaneulan. Antoi varmaan omistaan. Kaunista. Täällä ei muuten saa opettajapariskunta olla samassa koulussa.

Lehdessä oli artikkeli, että Indonesiassa on yhä aliravitsemusta, mutta myös liikalihavuutta. 14.2 %  alle 5-vuotiaista on liikalihavia ja aikuisista 21 %. Riisin kulutus on 139 kg vuodessa, mitä pidetään jo terveydelle haitallisena. Yksi kuva on gado-gadosta. Siinä on vihanneksia, perunaa, kananmunaa, tofua, tietenkin chiliä ja pussissa on pähkinäkastiketta. Enak (herkullista). Vähän aina arveluttaa nuo tureet vihannekset. Yogyakartassa kuitenkin ravintoloissa usein sanotaan ruokalistassa, että vihannekset on pesty keitetyllä vedellä ja jääpaloihin käytetään mineraalivettä.

Kuumuus sen kun jatkuu, joitakin ukkoskuuroja on tullut. Ympärillä olevat riisipellot, jotka lilluvat vedessä, ovat oiva paikka hyttysten sikiämiselle. Moni täällä on sairastanut malarian ja sanovat, että ei ole kivaa. Kaikenlaisia ötököitä täällä riittää, esimerkiksi pienenpieniä jotakin termiitin sukulaisia kai, koska järsivät puuta. Niitä ei tahdo iholla nähdä, mutta tuntee, että jotakin siellä liikkuu. Onneksi täällä vilistää liskoja pitkin seiniä, jotka jonkun verran syövät näitä pikkuotuksia.

Fatschud sanoi, että hän ei pidä tämän kylän lapsista. Vanhemmat tekevät pitkää päivää töissä, ja lapset ovat keskenään, tekevät mitä tekevät. Tässä talossa ei ole lapsia omasta takaa, mutta kaiket illat niitä täällä juoksee metelöimässä, aukovat välillä meidän huoneen oveakin. Olen sanonut Fatschudille, että aja pois, mutta ei hän kehtaa. Sama menohan on koulussa.

Joulukortit on lähetetty, vaikka eihän täältä joulukortteja saa.

Huomenna torstaina tarjoan kakkukahvit koulussa ja illalla täällä kotona. Lähdemme aamulla Yogyakrtaan taksilla kakkuja ostamaan. Olin ajatellut, että tänne kotiin kutsuttaisiin lähimmät naapurit, mutta yli-innokas Mr. Simon naapurista haluaa isommat bileet ja on kutsunut yli 30 ihmistä. Hän puuttuu joka asiaan Fatschudin harmiksi. No, kerranhan sitä tästä kylästä lähdetään. Hedelmäkaupan tätikin sanoi tulevansa meidän lähtöä katsomaan. Yhdessä kuvassa olen hedelmäkaupan poikien kanssa, jotka halusivat kuvan. Tässä pätee Ekin sanonta, että vanhempikin nainen kelpaa, kunhan on valkoinen. Minä en ymmärrä tätä valkoisen ihon ihannointia.

Lauantaina iltapäivällä lähdemme Yogyakartaan, aamupäivän olen vielä koulussa. Siellä yksi yö ja sitten bussilla Balille, 16 tuntia. Takaisin tulemme lentokoneella. Kotiin olemme lähdössä todella mielellään, muta kyllä se varmaan haikeaakin on, ovat nämä ihmiset tulleet aika läheisiksi. Se, mitä emme täältä kaipaa, on tämä valtava kuumuus, mutta tätä valoa varmaan kaipaamme, kun tulemme sinne pimeään Suomeen. Siellä ei kukaan kysy, minne olemme menossa, sekin on outoa. Kukaan ei sano minua kauniiksi, eivät varsinkaan oppilaat niin kuin täällä. Rehellisyyden nimessä on sanottava, että siihen kauneuteen riittää vaaleus. Näillä ihmisillä on hymy herkässä, sitä varmaan kaipaa.

Yksi kuva siellä pyörillä olevasta ravontolasta, niitä riittää. Pikkupoika on ekaluokkalainen Sugiton sisaren poika, joka on taitava perinteisten tanssijen taituri. Eki on ristinyt pojan Hojo-hojoksi, aikamoinen velikulta koulussa.

Kirjoitan varmaan viimeisen blogin lauantaina. Sitten alkaa lomanvietto ja kotiin 14.12.

Lauantai 24.11.2012

Torstaina saimme olla mukana hautajaisissa, jotka poikkesivat paljon meidän hautajaisista. Aamulla jo klo 7 tuli kuulutus moskeijasta, että kylän asukas oli kuollut. Hän oli vanha (52 v!) nainen, joka oli ollut pitkään sairaana. Tässä kylässä on tapana, että kun kuulutus tulee, kaikki, joille se on mahdollista, tulevat auttamaan. Niinpä kello 9 mennessä oli jo pystytetty katos hautajaisvieraille, kannettu sinne tuolit, kaivettu hauta. Hautaushan tapahtuu samana päivänä. Minä ajattelin, että emmehän me nyt ihan ventovieraina voi sinne mennä, mutta Fatchud sanoi, että tottakai. Niinpä minä sitten lähdin jo klo 9 Fatshudin kanssa paikalle, Eki ja Sugito jäivät siinä vaihessa kotiin. Siellä oli jo paljon väkeä istuskelemassa ja seurustelemassa, kovaäänisistä tuli rukouksia ja itkuvirsien tapaista laulua. Ovet surutaloon, jossa arkku oli, olivat auki ja siellä istuivat lattialla perheen jäsenet. Kävimme heitä tervehtimässä. Vain miehet kävivät arkun äärellä. Muut hautajaisvieraat istuivat katoksen alla ulkona miehet ja naiset erillään ja hauskaa tuntui olevan. Ei jälkeäkään suomalaisesta hautajaistunnelmasta. Menimme välillä kotiin ja tulimme takaisin klo 12. Silloin pidettiin puheita, joita kukaan ei edes teeskennellyt kuuntelevansa. En enää ihmettele, että lapset eivät kuuntele mitään koulussa, eivät näytä kuuntelevan aikuisetkaan. Pienissä ryhmissä jutusteltiin ja pidettiin hauskaa. Tuntui todella oudolta. Sitten arkku kannettiin ulos. Siitä on kuva. Oikeastaan se ei ole arkku, vaan laverin päällä on kupu, jonka alla vainaja on. Saattueen edessä olivat vainajan kolme tytärtä, joilla oli tarjottimillä kukan terälehtiä. Muita kukkia hautajaisissa ei ollut. Hautausmaa oli aivan lähellä ja siellä valkoisiin käärinliinoihin puettu vainaja nostettiin hautaan ilman arkkua. Hänet laitettiin sinne itä-länsisuunnassa, pääpuoli länteen, oikealle kyljelleen. Haudalla olivat vain tyttäret ja miehiä paljon. Sitten Sugito otti minua käsipuolesta ja sanoi, että mennään sinne. Yritin estellä, mutta hän sanoi, että kyllä minä voin sinne tulla. Kun olin haudan äärellä, miehet tekivät tilaa ja sanoivat, että ota nyt kuvia. Tuntui, että tämä oli ihan pyhäinhävästystä, mutta otin kuvan kuten näette. Vainajan ympärille laitettiin bambukeppejä tukemaan ruumista. Kesken kaiken huomasin, että minulla oli kengät jalassa, kaikki muut olivat tulleet hautausmaalle avojaloin. Sugito sanoi, että ei haittaa. Sitten hauta peitettiin ja tyttäret ripottelivat kummulle kukan terälehdet. Sen jälkeen kaikki polvistuivat rukoilemaan. Kysyin Sugitolta, missä hänen äitinsä hauta oli. Hän näytti sen ja sanoi käsi sydämellä, että siellä on myös hänen poikansa, se joka syntyi täällä meidän oloaikana kuolleena. Muuta hautajaisvieraat, Eki mukaanlukien olivat hautausmaan aidan ulkopuolella. Mitään muistotilaisuutta ei ollut, mutta täällähän muistetaan vainajaa rukouksin 7 iltana kuoleman jälkeen ja sitten tietyin välein, josta ole kirjoittanut aikaisemmin. Hautajaisvieraat muuten toivat ruokatarvikkeita perheelle, meiltä vietiin riisiä. Se hautajaisista. Toivottavasti teistä ei tunnu pahalta katsoa kuvia.

Lehdessä oli juttu, että Indonesiassakin on huumeongelma, vaikka täällä on kovat rangaistukset. Lehtitietojen mukaan huumeriippuvaisia on 3,8 miljoonaa, eli 1,5 % väestöstä. Cannabis on yleisin huume. Vieroitushoitoakin on järjestetty. Lasten huumeiden käyttöön sanottiin syyksi, että vanhemmilla ei ole aikaa lapsille. Tuntuu jotenkin tutulta.

Koulu, jossa minä olen, on Muhammadiyah-koulu, joka on Indonesian toiseksi suurin rymittymä islamissa. Tämä liike täyttää tänä vuonna 100 v ja sillä on kouluja, sairaaloita ja yliopistoja. Lehdessä oli entisen johtajan kirjoitus, jossa hän toivoi ryhmältä enemmän kunnioitusta muita uskontoja kohtaan. Täällä Indonesiassa on ollut joitakin uskonnollisia konflikteja ja kuulemma kristittyjen jumalanpalveluksia on jotenkin häiritty. Toisessa kirjoituksessa väitettiin, että tämä järjestö tuottaa radikaalisia suuntauksia. Tiedä häntä.

Nyt on lähes joka iltapäivä ollut rankkoja sateita, mutta aamulla taas kova helle. Tänä aamuna oli poikkeuksellisen kirkas ilma, joten Merapi-tulivuori, jonne kiipesimme, näkyi hyvin täältä meidän kylästä. Siitä kuva.

Lehtitietojen mukaan hikoilu on terveellistä, koska se poistaa myrkkyjä kehosta. Meillä ei taatusti ole enää myrkkyjä. Vielä viikko koulua ja sitten lomailemaan Balille.