Keskiviikko 31.10.
Kaksi kuukautta alkaa olla takana. Tällä viikolla on reissattu viisumin haussa, eikä vielä ole lopussa. Tiistaina mentiin papereiden ja Simonin kanssa taas immigration officeen ja taas puuttui jotakin, kopio järjestön johtajan henkilöllisyystodistuksesta. Simon oli nimenomaan pyytänyt sitä, kun hän oli soittanut Semarangiin. Hänkin alkaa olla kyllästynyt järjestön toimintaan. Se kopio sitten lähetettiin minun sähköpostiini ja sn tulostaminen ei sitten ollutkaan ihan helppoa. Siirsin sen Fatchudin koneelle, koska hänellä on printteri, mutta postini ei auennut siellä. Sitten Simon otti Blackberryllään kuvan kopiosta minun koneeltani ja sitten se saatiin printattua. Toivottavasti kelpaa, kun huomenna menemme viemään niitä. Perjantaina sitten taas uudestaan kamar immigrasiin hakemaa viisumia, se onkin sitten viimeinen päivä, kun vanha viisumi on voimassa. Eli neljä eri reissua taksilla kaupungille + kaksi reissua linja-autoasemalle viemään kirjeitä ja hakemaan ne. Kaiken lisäksi joudumme vielä anomaan toisen kerran pidennystä viisumiin, koska sitä annetaan vain 30 päivää kerralla. Sitten meidän täytyy taas täyttää uusia blanketteja, koska olemme maassa yli 90 päivää. Pelkäävät, että jäämme tänne.
Kai tässä on ohitettu vieraaseen kulttuuriin sopeutumisen kuherruskuukausi ja monet asiat ovat alkaneet ärsyttää, mutta pääosin on kaikki ihan ok. Täkäläiset ihmiset ovat kovin huolehtivaisia. Kun on kävelemässä jonnekin, monta kertaa kysytään 'ke mana' (minne matka). Annan kolmenlaisia vastauksia 'pulana, ke toko, jalan-jalan' eli kotiin, kauppaan tai vain kävelemässä. Kävelemiset kyllä rajoittuvat vain välttämättömään, koska tässä kuumuudessa ei jaksa. Kunt on varmaan heikentynyt, kun mitään jumpaa ei todellakaan jaksa tehdä. Nämä paikalliset ovat kyllä ihan jalattomia, aina mennään motskarilla. Kun olin kerran yksin käymässä hedelmäkaupassa, kaupan täti ei millään antanut minun kävellä takaisin, vaan vei minut motskarilla. Minä en yhtään tykkää istus motskarin kyydissä, varsinkaan ilman kypärää. Bensa muuten maksaa 45 senttiä litra.
Maanantaina oli koulussa vielä vapaapäivä, mutta 3-6-luokkalaiset oli pyydetty tulemaan kouluun, koska mentiin retkelle, jonka kustannuksista minä huolehdin järjestön kautta. Sain 45 euroa käyttöön. Kaikki oppilaat muuten tulivat kouluun! Menimme ensin pyörillä n. 15 min. Opet motkareilla. Minä olin enkun open kyydissä, ilman kypärää. Rehtorin kyydissä oli kaksi lasta, ilman kypärää. Oppilaatkin kyyditsivät toisiaan kuka mitenkin. Yhden tytön pyörässä ei ollut jarruja, hän jarrutteli alamäessä jalalla. Sitten kävelimme vielä ylämäkeä n. 15 min ja käskettiin varomaan käärmeitä. Siitä retkestä on yksi kuva. Retkelle kustannettiin kaksi traineriä, jotka järjestivät oppilaille ohjelmaa, kivaa ohjelmaa olikin. Tällä pienellä rahasummalla oli vielä saatu ostettua oppilaille pienet pussit purtavaa ja juomista. Minä sain oppilailta lahjaksi kivan t-paidan ja kuvassa lauan pyynnöstä 'twinkle twinkle little star'.
Naapurin Juminamilla on nyt jääkaappi. Jo ymmärin oikein, hän myi lehmän ja osti jääkaapin. Olemme siitä hyvin iloisia, koska käymme hänen luonaan syömässä.
Kuvia on myös tässä pihapiirissä olevista hedelmäpuista. Nyt on mango- ja papaya-aika. Rambutanit ovat vielä vihreitä, toivottavasti kypsyvät ennen meidän lähtöä. Kaktuksen näköinen puu, jossa näkyy yksi kukka, on dragon fruit. n muista, onko sillä suomenkielistä nimeä. Kyllä niitä näkyy kaupoissa Suomessakin. Tässä kylässä saa muuten ottaa hedelmiä kaikkien puista, vaikka ne olisivatkin jonkun pihalla. Me olemme kyllä ostaneet hedelmämme. Kaupan täti kysyikin, syömmekö me mitään muuta kuin hedelmiä.
Yksi kuva on riisipellolta. Osittain vielä käytetään vanhaa menetelmää, jossa riisinjyvät irrotetaan hakkaamalla. Yleensä pelloilla työskentelevät ovat vanhoja ihmisiä. Melkein joka perheessä tässäkin kylässä on isovanhemmat perheissä. Vanhainkotejakin kuulemma on, mutta varsinkin maalla vanhukset asuvat perheissä, niin kuin tässä meidänkin perheessä. Ei tämän sokean iso-isän elämä kovin kummoista ole. Ihmetyttää, kuinka vähän hänen kanssaan puhutaan. Yksin hän siellä huoneessaan loikoilee ja käy rukoushuoneessa välillä. Ei ihme, että hän yölläkin kuuntelee radiota, ei taida yöllä ja päivällä olla paljon eroa.
Launtaina koulun jälkeen lähdemme taas bussilla Semarangiin ja tulemme maanantai-iltana pois. On minun viimeinen kuukausikokous. Pääsee taas pariksi yöksi nukkumaan ilmastoituun hotellihuoneeseen.
Yksi kuva on siitä, kun 6-luokkalaiset kirjoittavat kirjeitä Urjalan aseman koulun 6-luokkalaisille. Kävin tänään postittamassa kirjeet. Saa nähdä, saavatko vastauksia.
tiistai 30. lokakuuta 2012
lauantai 27. lokakuuta 2012
Lauantai 27.10.
Taas yksi viikko takana.Koulussa jaettiin kokeita, eipä niissä tuloksissa paljon kehumista ollut. Näin vasta nyt ne kokeet ja kun niissä oli paljon virheitä ennen kuin oppilaat olivat edes niihin koskeneet. Kaikki oli monivalintaa. Olen tarjoutunut antamaan tukiopetusta, mutta enkun ope sanoi heti suoraan, että ei ne halua jäädä kouluun ylimääräiselle ajalle. Vähän on turhauttavaaa, kun haluaisi auttaa, mutta ei kelpaa. Opettajat ovat kuitenkin kyselleet, että milloin tulen seuraavan kerran tänne kouluun opettamaan. Yhdessä kirjasa, jonka sain Viialan keskustan koululta, oli myös CD-mukana ja sanoin, että siillähän saisi helposti kuunteluharjoituksia - mutta kun ei ole CD-soitinta!
Tällä viikolla olemme täytelleet blanketteja Simonin avustuksella viisumin pidennystä varten. Menimme käymään immigration officessa, mutta eihän se niin yksinkertaista ollut. Pitää olla järjestön johtajan allekirjoittama kirje, että minä vielä teen työtä ja kaiken lisäksi originaali, ei sähköpostina lähetetty. Olen kyllä vähän pettynyt järjestön toimintaan, sillä papereissa lukee, että järjestö on vastuussa viisumin pidennyksestä, eikä se ole juuri korvaansa lotkauttanut. Lähetimme ne paperit (piti olla mustalla kuulakärkikynällä täytetty) bussilla Semarangiin, jossa järjestön toimisto on, ja nyt odottelemme, että ne tulisivat allekirjoitettuna takaiśin. Kaiken liäksi joudumme anomaan vielä toisen pidennyksen, koska sitä annetaan vain 30 päivää kerralla. Ensi perjantaina loppuu meidän viisumimme, joten jos ei siihen mennessä tapahdu mitään, tulee äkkilähtö kotiin. Ekillä ei varmaan olisi mitään sitä vastaan. No, ei maalata vielä pirua seinälle.
Naapurin Simon sai veljeltään auton lainaksi ja me olemme kuljeskelleet paljon. Tuo liikenne hirvittää vieläkin, vaikka Simon sanoo aina "don't worry, I'm Ari Vatanen". Kävimme katsomasa Tamin Sarin, eli vesipalatsin jäännöksiä 1700-luvulta. Siellä oli maan- ja vedenalaisia käytäviä ja mietiskelyhuoneita. Siellä asui sulttaani Hamengkubuwono I, mutta hänen kuoltuaan se hylättiin. Siellä oli ollut jopa tekojärvi, uima-altaat vaimoille ja lapsille sekä sulttaanille olivat vielä tallella. Koko palatsi oli vaurioitunut aika pahasti vuoden 2006 maanjäristyksessä.
Perjantai olikin täällä suuri juhlapäivä Idul Adha ja tietenkin vapaapäivä. Sillä kunnioitetaan Ibrahamin (Abrahamin) halua seurata Allahin käskyä uhrata poikansa Ismael Viime tipassahan Allah sitten muutti Ismaelin tilalle pukin. Täällä perheet kokoontuvat, tännekin tuli Sugiton veli perheineen länsi Jaavalta. Laitetaan päälle hienot vaatteet ja rukoillaan sekä teurastetaan eläimiä ja moskeija pauhaa yötä päivää. Tässä kylässä teurastettiin 13 lammasta ja 7 lehmää ja lihat jaettiin kyläläisille. Kävin katsomassa lihan paloittelua moskeijan edessä ja haju oli etova. Siitä on yksi kuva samoin kuin pienemmästä paloittelusta meidän pihalta.
Me kävimme kuitenkin Simonin perheen kanssa katsomassa Yogyakartassa sulttaanin palatsin edessä sulttasnin sotilaiden vuosittaista paraatia. Hieno, mutta meinasi läkähtyä siinä helteessä. Vähän aikaa sitten lepäilimme kotona ja lähdimme sitten katsomaan auringonlaskua Intian valtamereen. Siellä oli ihanaa, tuuli kävi ja aallot pauhasivat. Söimme myös siellä itse valitsemiamme kaloja.
Tänään lauantaina meillä piti olla lehmän teurastus, paloittelu ja ruoan laitto koulun pihalla, mutta rehtori olikin muuttanut suunnitelmia ja ruoka olikin valmiina, kun menimme kouluun klo 7. Oppilaille näytettiin jokin islaminuskoinen filmi, jonkaaikana minä paloittelin kurkkuja tomaatteja kärpästen kanssa.. Lapsille pidettiin vielä islamin tunteja ennen kuin he pääsivät syömään. Kaiken tämän ajan ruoat olivat lämpimässä kärpästen herkkuna. Kuva on siitä, kun ruokaa jaetaan lapsille, jotka olivat tuoneet omat kipponsa kotoa. Niille, jotka eivät olleet koulussa, laitettiin pussiin ruokaa. Lapsilla oli juhlavaatteet päällä, mutta ei koulupukua.
Kyllähän minä vähän olen oppinut bahasa Indonesiaa, mutta suurin innostus on mennyt ohi. Ihmiset puhuvat keskenään Javaneseä, joka on aivan eri kieli eikä sitä monikaan osaa kirjoittaa, koska se on ihmeellisiä koukeroita. Hilpeitä hetkiä on ollut, kun olen sekoittanut kutchingin ja katchangin (kissa ja pähkinä) tai makan ja makam (syödä ja hautausmaa) ja monta muuta.
Tämä helle ei vaan hellitä, siihen on perin pohjin kyllästytty. Sumatralla oli ollut viime viikolla tornado, joka oli rikkonnut yli sata taloa ja aiheuttanut myös valtavat tulvat. Ihmisiä ei kuitenkaan ollut loukkaanunut. Täällä on tullut pari tippaa vettä.
Puhuin Fatchudile, että kyllä hänen pitäisi saada pesukone ja kehoitin puhumaan siitä miehelleen. Ja hänhän oli puhunut. Sugito sanoi minulle, että minunko ajatus s oli. Sanoin painokkaasti, että kyllä. Kysyin Fatschudilta, että eikö Sugito koskaan siivoa tai laita ruokaa ja hän sanoi, että ne ovat naisten töitä!
Taas yksi viikko takana.Koulussa jaettiin kokeita, eipä niissä tuloksissa paljon kehumista ollut. Näin vasta nyt ne kokeet ja kun niissä oli paljon virheitä ennen kuin oppilaat olivat edes niihin koskeneet. Kaikki oli monivalintaa. Olen tarjoutunut antamaan tukiopetusta, mutta enkun ope sanoi heti suoraan, että ei ne halua jäädä kouluun ylimääräiselle ajalle. Vähän on turhauttavaaa, kun haluaisi auttaa, mutta ei kelpaa. Opettajat ovat kuitenkin kyselleet, että milloin tulen seuraavan kerran tänne kouluun opettamaan. Yhdessä kirjasa, jonka sain Viialan keskustan koululta, oli myös CD-mukana ja sanoin, että siillähän saisi helposti kuunteluharjoituksia - mutta kun ei ole CD-soitinta!
Tällä viikolla olemme täytelleet blanketteja Simonin avustuksella viisumin pidennystä varten. Menimme käymään immigration officessa, mutta eihän se niin yksinkertaista ollut. Pitää olla järjestön johtajan allekirjoittama kirje, että minä vielä teen työtä ja kaiken lisäksi originaali, ei sähköpostina lähetetty. Olen kyllä vähän pettynyt järjestön toimintaan, sillä papereissa lukee, että järjestö on vastuussa viisumin pidennyksestä, eikä se ole juuri korvaansa lotkauttanut. Lähetimme ne paperit (piti olla mustalla kuulakärkikynällä täytetty) bussilla Semarangiin, jossa järjestön toimisto on, ja nyt odottelemme, että ne tulisivat allekirjoitettuna takaiśin. Kaiken liäksi joudumme anomaan vielä toisen pidennyksen, koska sitä annetaan vain 30 päivää kerralla. Ensi perjantaina loppuu meidän viisumimme, joten jos ei siihen mennessä tapahdu mitään, tulee äkkilähtö kotiin. Ekillä ei varmaan olisi mitään sitä vastaan. No, ei maalata vielä pirua seinälle.
Naapurin Simon sai veljeltään auton lainaksi ja me olemme kuljeskelleet paljon. Tuo liikenne hirvittää vieläkin, vaikka Simon sanoo aina "don't worry, I'm Ari Vatanen". Kävimme katsomasa Tamin Sarin, eli vesipalatsin jäännöksiä 1700-luvulta. Siellä oli maan- ja vedenalaisia käytäviä ja mietiskelyhuoneita. Siellä asui sulttaani Hamengkubuwono I, mutta hänen kuoltuaan se hylättiin. Siellä oli ollut jopa tekojärvi, uima-altaat vaimoille ja lapsille sekä sulttaanille olivat vielä tallella. Koko palatsi oli vaurioitunut aika pahasti vuoden 2006 maanjäristyksessä.
Perjantai olikin täällä suuri juhlapäivä Idul Adha ja tietenkin vapaapäivä. Sillä kunnioitetaan Ibrahamin (Abrahamin) halua seurata Allahin käskyä uhrata poikansa Ismael Viime tipassahan Allah sitten muutti Ismaelin tilalle pukin. Täällä perheet kokoontuvat, tännekin tuli Sugiton veli perheineen länsi Jaavalta. Laitetaan päälle hienot vaatteet ja rukoillaan sekä teurastetaan eläimiä ja moskeija pauhaa yötä päivää. Tässä kylässä teurastettiin 13 lammasta ja 7 lehmää ja lihat jaettiin kyläläisille. Kävin katsomassa lihan paloittelua moskeijan edessä ja haju oli etova. Siitä on yksi kuva samoin kuin pienemmästä paloittelusta meidän pihalta.
Me kävimme kuitenkin Simonin perheen kanssa katsomassa Yogyakartassa sulttaanin palatsin edessä sulttasnin sotilaiden vuosittaista paraatia. Hieno, mutta meinasi läkähtyä siinä helteessä. Vähän aikaa sitten lepäilimme kotona ja lähdimme sitten katsomaan auringonlaskua Intian valtamereen. Siellä oli ihanaa, tuuli kävi ja aallot pauhasivat. Söimme myös siellä itse valitsemiamme kaloja.
Tänään lauantaina meillä piti olla lehmän teurastus, paloittelu ja ruoan laitto koulun pihalla, mutta rehtori olikin muuttanut suunnitelmia ja ruoka olikin valmiina, kun menimme kouluun klo 7. Oppilaille näytettiin jokin islaminuskoinen filmi, jonkaaikana minä paloittelin kurkkuja tomaatteja kärpästen kanssa.. Lapsille pidettiin vielä islamin tunteja ennen kuin he pääsivät syömään. Kaiken tämän ajan ruoat olivat lämpimässä kärpästen herkkuna. Kuva on siitä, kun ruokaa jaetaan lapsille, jotka olivat tuoneet omat kipponsa kotoa. Niille, jotka eivät olleet koulussa, laitettiin pussiin ruokaa. Lapsilla oli juhlavaatteet päällä, mutta ei koulupukua.
Kyllähän minä vähän olen oppinut bahasa Indonesiaa, mutta suurin innostus on mennyt ohi. Ihmiset puhuvat keskenään Javaneseä, joka on aivan eri kieli eikä sitä monikaan osaa kirjoittaa, koska se on ihmeellisiä koukeroita. Hilpeitä hetkiä on ollut, kun olen sekoittanut kutchingin ja katchangin (kissa ja pähkinä) tai makan ja makam (syödä ja hautausmaa) ja monta muuta.
Tämä helle ei vaan hellitä, siihen on perin pohjin kyllästytty. Sumatralla oli ollut viime viikolla tornado, joka oli rikkonnut yli sata taloa ja aiheuttanut myös valtavat tulvat. Ihmisiä ei kuitenkaan ollut loukkaanunut. Täällä on tullut pari tippaa vettä.
Puhuin Fatchudile, että kyllä hänen pitäisi saada pesukone ja kehoitin puhumaan siitä miehelleen. Ja hänhän oli puhunut. Sugito sanoi minulle, että minunko ajatus s oli. Sanoin painokkaasti, että kyllä. Kysyin Fatschudilta, että eikö Sugito koskaan siivoa tai laita ruokaa ja hän sanoi, että ne ovat naisten töitä!
perjantai 26. lokakuuta 2012
maanantai 22. lokakuuta 2012
Maanantai 22.10.2010
Lomaviikko ja vaihteleva viikonloppu takana ja kouluviikko edessä. Kuvat ovat sekalaisessa järjestyksessä, mutta ehkä niiden sanoma löytyy tästä tekstistä.
Perjantaina alkoi jo valmistelu, jonka merkitystä ja laajuutta en oikein käsittänyt. Täällä on muslimien tapana viettää kuolleen muistojuhlia 3 päivää, 7 päivää, 40 päivää, 100 päivää ja tuhat päivää kuoleman jälkeen. Nyt oli kulunut 1000 päivää isäntämme Sugiton äidin kuolemasta. Yksi kuva on pussien teosta, jossa olin mukana. Jokaiseen pussiin laitettiin riisiä teetä, keitetty kananmuna, pullaa, nuudeleita ja 1000 ribua (10 senttiä). Näitä pussukoita tehtiin 130. Samoin teurastettiin lammas - en ollut katsomassa. Yksi kuva on siitä, kun lammas jo roikkuu ja siitä vedellään suolia ulos. Samoin aloitettiin jo muutenkin ruoan valmistusta - siitäkin on kuva. Sunnuntai-illaksi oli kutsuttu 130 vierasta, MIEHIÄ, sukulaisia, naapurit ja ystäviä. Naisia oli sen verran kuin töihin tarvittiin. Yksi kuva on siitä, kun naiset laittavat ruokia lautasille. Kello 19.30 niitä miehiä alkoi virrata tänne. Pari kuvaa on miehistä, osa oli pihalla, osa sisällä. Huonekalut vietiin pois olohuoneesta. Rukouksien aikana naiset olivat oven takana eri huoneessa. Naiset laittoivat ruokalautaset valmiiksi miehille ja muutamat miehet veivät ne miesjoukolle. Naiset söivät eri huoneessa. Kamala homma se ruoan laittaminen. Kun oli rukoiltu imaamin (?) johdolla, syötiin ja siinä se sitten oli
Tänä aamuna emäntämme Fatschud purki minulle sydäntään. Hänen mielestään ne kemut olivat liian suureelliset. Hänen kylässään näissä muistotilaisuuksissa on rukoileminen tärkeämpää kuin syöminen eikä niin paljon ihmisiä kutsuta. Ne pussukat annettiin sitten miehille kotiin viemisiksi. Fatschud oli kamalan väsynyt, mutta ei kuitenkaan voinut sanoa sitä miehelleen. Ehkä tässä on syy, kun tänään puhuin lähdöstämme joulukuussa, Fatschud alkoi itkeä. Hän on kehdannut kertoa minulle vääräuskoiselle asioita, joita ei voi puhua muille täällä. Vaikka täällä kaikki ovat todella ystävällisiä ja yhteisöllisyys ja toisista välittäminen on koskettavaa. Sen näki Fatschudin keskenmenon jälkeen ja samoin, kun naapurimme Juminan, joka tekee meidän ruoat, sairastui. Kaikki yrittivät auttaa. Junassakin, kun Eki vähän raapaisi kättään johonkin niin, että siitä tuli verta, eräs mies tuli laastarin kanssa apuun.
Me olemme saaneet uudet nimet. Minä olen Oma ja Eki on Oba. ämä alkoi aivan väärinkäsityksestä, mutta nyt jopa luottotaksimme, joita on kolme, kutsuvat meitä näillä nimillä. Koulussa olen toistaiseksi Marja, mutta kun naapurin lapset kutsuvat Omaksi, ehkä se pian leviää sinnekin.
Sunnuntaiaamuna lähdimme klo 5 naapurin Simonin ja Susin sekä lasten kanssa 60 kilometrin päähän Boropudorin Buddha temppeliin, joka on rakennettu 700-luvulla. Se oli paljon upeampi kuin olin kuvitellut, laaja alue kauniisti vuorten keskellä ja todella iso temppeli. Sieltä on muutama kuva. Emme Ekin kanssa tienneet, että olemme niin "valokuvauksellisia" emmekä ensin oikein ymmärtäneet, mistä oli kysymys, kun meitä haluttiin koko ajan kuviin täkäläisten kanssa. Se alkoi jo mennä rasittavaksi, ja hymylihakset olivat kovlla, mutta eihän sitä kehdannut kieltäytyä. Yksi kuva on Ekistä tyttöjen keskellä. Kyllä meillä muilla oli naurussa pitelemistä, kun Eki oli tyttöjen saartama. Hän totesi, että kyllä se vanhakin mies kelpaa näköjään, kun on valkoinen. Minua lapsetti siellä niin paljon, että piti päästä elefantilla ratsastamaan. Vasta jälkeenpäin huomasin, että oli poikafantti, herranjestas. Olimme 9 tuntia tällä retkellä ja kun kotiin päästiin, alkoivat täällä ne juhlat. Tänään maanantaina on sitten tiskattu ja siivottu jälkiä.
Luin lehdestä, että täällä kaavaillaan englannin opetuksen poistamista ala-asteelta. Jotkut väittävät, että se johtuu nationalismistä, pitäisi oppia ensin omasta kulttuurista, ennen kuin opetetaaan vierasta kulttuuria. Minusta täällä pitäisi muuttaa opettamisttyyliä ja saada paremmat kirjat. No, hyvähän se on sivusta huudella. Huomenna menen taas laulattamaan oppilaita.
Lomaviikko ja vaihteleva viikonloppu takana ja kouluviikko edessä. Kuvat ovat sekalaisessa järjestyksessä, mutta ehkä niiden sanoma löytyy tästä tekstistä.
Perjantaina alkoi jo valmistelu, jonka merkitystä ja laajuutta en oikein käsittänyt. Täällä on muslimien tapana viettää kuolleen muistojuhlia 3 päivää, 7 päivää, 40 päivää, 100 päivää ja tuhat päivää kuoleman jälkeen. Nyt oli kulunut 1000 päivää isäntämme Sugiton äidin kuolemasta. Yksi kuva on pussien teosta, jossa olin mukana. Jokaiseen pussiin laitettiin riisiä teetä, keitetty kananmuna, pullaa, nuudeleita ja 1000 ribua (10 senttiä). Näitä pussukoita tehtiin 130. Samoin teurastettiin lammas - en ollut katsomassa. Yksi kuva on siitä, kun lammas jo roikkuu ja siitä vedellään suolia ulos. Samoin aloitettiin jo muutenkin ruoan valmistusta - siitäkin on kuva. Sunnuntai-illaksi oli kutsuttu 130 vierasta, MIEHIÄ, sukulaisia, naapurit ja ystäviä. Naisia oli sen verran kuin töihin tarvittiin. Yksi kuva on siitä, kun naiset laittavat ruokia lautasille. Kello 19.30 niitä miehiä alkoi virrata tänne. Pari kuvaa on miehistä, osa oli pihalla, osa sisällä. Huonekalut vietiin pois olohuoneesta. Rukouksien aikana naiset olivat oven takana eri huoneessa. Naiset laittoivat ruokalautaset valmiiksi miehille ja muutamat miehet veivät ne miesjoukolle. Naiset söivät eri huoneessa. Kamala homma se ruoan laittaminen. Kun oli rukoiltu imaamin (?) johdolla, syötiin ja siinä se sitten oli
Tänä aamuna emäntämme Fatschud purki minulle sydäntään. Hänen mielestään ne kemut olivat liian suureelliset. Hänen kylässään näissä muistotilaisuuksissa on rukoileminen tärkeämpää kuin syöminen eikä niin paljon ihmisiä kutsuta. Ne pussukat annettiin sitten miehille kotiin viemisiksi. Fatschud oli kamalan väsynyt, mutta ei kuitenkaan voinut sanoa sitä miehelleen. Ehkä tässä on syy, kun tänään puhuin lähdöstämme joulukuussa, Fatschud alkoi itkeä. Hän on kehdannut kertoa minulle vääräuskoiselle asioita, joita ei voi puhua muille täällä. Vaikka täällä kaikki ovat todella ystävällisiä ja yhteisöllisyys ja toisista välittäminen on koskettavaa. Sen näki Fatschudin keskenmenon jälkeen ja samoin, kun naapurimme Juminan, joka tekee meidän ruoat, sairastui. Kaikki yrittivät auttaa. Junassakin, kun Eki vähän raapaisi kättään johonkin niin, että siitä tuli verta, eräs mies tuli laastarin kanssa apuun.
Me olemme saaneet uudet nimet. Minä olen Oma ja Eki on Oba. ämä alkoi aivan väärinkäsityksestä, mutta nyt jopa luottotaksimme, joita on kolme, kutsuvat meitä näillä nimillä. Koulussa olen toistaiseksi Marja, mutta kun naapurin lapset kutsuvat Omaksi, ehkä se pian leviää sinnekin.
Sunnuntaiaamuna lähdimme klo 5 naapurin Simonin ja Susin sekä lasten kanssa 60 kilometrin päähän Boropudorin Buddha temppeliin, joka on rakennettu 700-luvulla. Se oli paljon upeampi kuin olin kuvitellut, laaja alue kauniisti vuorten keskellä ja todella iso temppeli. Sieltä on muutama kuva. Emme Ekin kanssa tienneet, että olemme niin "valokuvauksellisia" emmekä ensin oikein ymmärtäneet, mistä oli kysymys, kun meitä haluttiin koko ajan kuviin täkäläisten kanssa. Se alkoi jo mennä rasittavaksi, ja hymylihakset olivat kovlla, mutta eihän sitä kehdannut kieltäytyä. Yksi kuva on Ekistä tyttöjen keskellä. Kyllä meillä muilla oli naurussa pitelemistä, kun Eki oli tyttöjen saartama. Hän totesi, että kyllä se vanhakin mies kelpaa näköjään, kun on valkoinen. Minua lapsetti siellä niin paljon, että piti päästä elefantilla ratsastamaan. Vasta jälkeenpäin huomasin, että oli poikafantti, herranjestas. Olimme 9 tuntia tällä retkellä ja kun kotiin päästiin, alkoivat täällä ne juhlat. Tänään maanantaina on sitten tiskattu ja siivottu jälkiä.
Luin lehdestä, että täällä kaavaillaan englannin opetuksen poistamista ala-asteelta. Jotkut väittävät, että se johtuu nationalismistä, pitäisi oppia ensin omasta kulttuurista, ennen kuin opetetaaan vierasta kulttuuria. Minusta täällä pitäisi muuttaa opettamisttyyliä ja saada paremmat kirjat. No, hyvähän se on sivusta huudella. Huomenna menen taas laulattamaan oppilaita.
keskiviikko 17. lokakuuta 2012
Keskiviikko 17.10.2010
Kolme yötä Bandungissa, noin 120 kilometriä Jakartasta. Matka tänne kesti 7,5 tuntia junalla mukavasti ilmastoidussa vaunussa ja ruokaakin sai tilattua.Matkalla sai ihailla hyvin monipuolisesti Jaavan luontoa, riisi- ja teeviljelmiä vuorten rinteillä. Rautatie oli hyvin mutkikasta ylösmenoa, olimme junan loppupäässä ja usein näkyi veturi. Tämä on tulivuorten ympäröimä iso kaupunki, kamalasti on kävelty ja henkemme kaupalla ylitelty teitä. Ero Yogyakartaan on, että täällä on enemmän autoja kuin motskareita, ja hienojakin autoja. Mutta kerjäläisiäkin on ja katukäytävät, jos niitä yleensä on, ovat kauheita. On katsottava koko ajan jalkoihinsa, muuten voi löytää itsensä viemäristä. Kuten yhdestä kuvasta näkyy, jätehuolto toimii kahdella jalalla ja vauhdikkaasti toimiikin, en tahtonut pysyä perässä. Ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että tienvieret olisivat siistejä, kaatopaikkoja on siellä täällä.
Pari kuvaa ovat hienosta ostoskeskuksesta. Enpä ole ennen nähnyt niin kaunista. Paljon luontoa, puita ja istutuksia ja siellä joukossa kivoja kauppoja. Jännää arkkitehtuuria, ei juuri suoria seiniä. Siellä oli erittäin hyvin varustettu ruokakauppa, josta löytyi monenlaisia herkkuja, paitsi yhtä - ei ollut olutta. Eki kysyi olutta eräästä pikkukaupasta tästä läheltä, näytillä oli vain zero Pintangia, mutta poika kaivoi kylmäkaapista maitopurkkien takaa oikeaa olutta. Olemme opettaneet naapurimme Simonin siihen, että hän saa tuliaisina palkkioksi meidän taksihuollosta pari tölkkiä Heinekkenia, koska hän tykkää siitä.
Yksi aikaisempi kuva jäi selitystä vaille. Siinä on kukkia kuivumassa tiellä. Niistä saadaan öljyä, josta tehdään sitten tuoksuja.
Kolme yötä Bandungissa, noin 120 kilometriä Jakartasta. Matka tänne kesti 7,5 tuntia junalla mukavasti ilmastoidussa vaunussa ja ruokaakin sai tilattua.Matkalla sai ihailla hyvin monipuolisesti Jaavan luontoa, riisi- ja teeviljelmiä vuorten rinteillä. Rautatie oli hyvin mutkikasta ylösmenoa, olimme junan loppupäässä ja usein näkyi veturi. Tämä on tulivuorten ympäröimä iso kaupunki, kamalasti on kävelty ja henkemme kaupalla ylitelty teitä. Ero Yogyakartaan on, että täällä on enemmän autoja kuin motskareita, ja hienojakin autoja. Mutta kerjäläisiäkin on ja katukäytävät, jos niitä yleensä on, ovat kauheita. On katsottava koko ajan jalkoihinsa, muuten voi löytää itsensä viemäristä. Kuten yhdestä kuvasta näkyy, jätehuolto toimii kahdella jalalla ja vauhdikkaasti toimiikin, en tahtonut pysyä perässä. Ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että tienvieret olisivat siistejä, kaatopaikkoja on siellä täällä.
Pari kuvaa ovat hienosta ostoskeskuksesta. Enpä ole ennen nähnyt niin kaunista. Paljon luontoa, puita ja istutuksia ja siellä joukossa kivoja kauppoja. Jännää arkkitehtuuria, ei juuri suoria seiniä. Siellä oli erittäin hyvin varustettu ruokakauppa, josta löytyi monenlaisia herkkuja, paitsi yhtä - ei ollut olutta. Eki kysyi olutta eräästä pikkukaupasta tästä läheltä, näytillä oli vain zero Pintangia, mutta poika kaivoi kylmäkaapista maitopurkkien takaa oikeaa olutta. Olemme opettaneet naapurimme Simonin siihen, että hän saa tuliaisina palkkioksi meidän taksihuollosta pari tölkkiä Heinekkenia, koska hän tykkää siitä.
Yksi aikaisempi kuva jäi selitystä vaille. Siinä on kukkia kuivumassa tiellä. Niistä saadaan öljyä, josta tehdään sitten tuoksuja.
lauantai 13. lokakuuta 2012
Sunnuntai 14.10.2012
Huh huh, viikko takana yksin luokassa. Kyllä siellä olisi paljon opiskeltavaa opiskelutekniikassa ja aluksi siinä, että tarkoitus on ylipäätänsä opiskella eikä riehua. Uskonnon kurinalaisuus eiole kyllä yltänyt kouluun. Kaupoissa on paljon myyjinä aivan nuoria, jotka osaavat hädin tuskin sanoa 'thank you' Näiden englannin kirjojen taso on käsittämätöntä. Laskin yhden harjoituskirjan yhdeltä sivulta yli 20 virhettä, Siellä opetetaan esimerkiksi, että mies-sanan monikko on mans ja nais-sanan monikko womans. Eikä enkun ope ole huomannut mitään virheitä. 2010 painetun kirjan mukaan 50 % lapsista ei käy yläastetta. Voihan se nyt olla vähän isompi luku, mutta ei täällä maalla koulua niin tärkeänä pidetä. Toisaalta on nuoria, kuten esimerkiksi se indonesialainen opiskelijatyttö, joka puhui loistavaa englantia. Hänen äitinsä oli hommannut tytöllen englannin opettajan jo ennen kouluunmenoa ja lisäksi tyttö vietiin piano- ja tennistunneille.
Menimme tänä aamuna kauppaan jo klo 7 ja tiet olivat jo täynnä ihmisiä. Olemme jo vähän oppineet ylittämään tietä täkäläiseen tapaan, eli ensin puoleen väliin. Siinä sitten seisotaan autojen ja moottoripyörien suhahdellessa molemmilta puolilta ja odotetaan, että päästään yli toinenkin puoli. Äidit ajavat moottoripyörää yhdellä kädellä ja pitävät vauvaa sylissä toisella kädellä.
Olin aluksi vähän harmissani, kun en hakenut töihin yliopistolle kaupunkiin pitämään englannin keskustelukursseja. Sitä paikkaa oli hakenut tsekkityttö, työtön psykologi, joka ei ollut opiskellut englantia. Hän sai paikan ja kovin tyytyväinen, asuu uudessa talossa kampuksella ilmastoidussa huoneessa, suihkukin on. Mutta nyt olen tyytyväinen tähän, pääsemmehän näkemään tavallisten ihmisten elämää, vaikka kyllä tämä aika tukalaa on. Tähän talouteen kuuluu myös sokea isoisä, joka kuuntelee yöllä radiota täysillä. Meidän huoneemme on yläosastaan avoin, joten kaikki meteli kuuluu hyvin. Ennenn neljää alkaa sitten 'joikhaaminen'(Ekin sanonta), jota kestää n. 15 minuuttia, sitten heräävät jo kukotkin ikkunan alla. Tämän vuoksi menemme nukkumaan aikaisin, joskus jopa ennen klo 8.
Yksi asia, jota kaipaan, on leipä. Sitä ei ole koskaan tarjolla ja kaupossakin on vain vaaleaa puppuleipää. Myöskään juustoja täällä ei harrasteta.
Ensi viikolla on mid-semester kokeet koulussa ja sain yllättäen viikon vapaaksi. Lähdemme huomenna junalla Bandung-nimiseen kaupunkiin. Se on 700 m koreudella, joten siellä on toivottavasti vähän viileämpää. Siellä 2,3 miljoonaa asukasta ja sinne on 7,5 tunnin junamatka. Varasimme paikat executive-luokasta, mutta js se kuitenkin on kamalaa, sieltä pääsee lentäenkin Yogyakartaan. Kotimaan lentolippujen hinnat ovat kuitenkin aika kalliita täällä.
Täällä tuli toissayönä n. 5 minuutin sade, joten ei voi enää valitta sitä, ettei sada.
Huh huh, viikko takana yksin luokassa. Kyllä siellä olisi paljon opiskeltavaa opiskelutekniikassa ja aluksi siinä, että tarkoitus on ylipäätänsä opiskella eikä riehua. Uskonnon kurinalaisuus eiole kyllä yltänyt kouluun. Kaupoissa on paljon myyjinä aivan nuoria, jotka osaavat hädin tuskin sanoa 'thank you' Näiden englannin kirjojen taso on käsittämätöntä. Laskin yhden harjoituskirjan yhdeltä sivulta yli 20 virhettä, Siellä opetetaan esimerkiksi, että mies-sanan monikko on mans ja nais-sanan monikko womans. Eikä enkun ope ole huomannut mitään virheitä. 2010 painetun kirjan mukaan 50 % lapsista ei käy yläastetta. Voihan se nyt olla vähän isompi luku, mutta ei täällä maalla koulua niin tärkeänä pidetä. Toisaalta on nuoria, kuten esimerkiksi se indonesialainen opiskelijatyttö, joka puhui loistavaa englantia. Hänen äitinsä oli hommannut tytöllen englannin opettajan jo ennen kouluunmenoa ja lisäksi tyttö vietiin piano- ja tennistunneille.
Menimme tänä aamuna kauppaan jo klo 7 ja tiet olivat jo täynnä ihmisiä. Olemme jo vähän oppineet ylittämään tietä täkäläiseen tapaan, eli ensin puoleen väliin. Siinä sitten seisotaan autojen ja moottoripyörien suhahdellessa molemmilta puolilta ja odotetaan, että päästään yli toinenkin puoli. Äidit ajavat moottoripyörää yhdellä kädellä ja pitävät vauvaa sylissä toisella kädellä.
Olin aluksi vähän harmissani, kun en hakenut töihin yliopistolle kaupunkiin pitämään englannin keskustelukursseja. Sitä paikkaa oli hakenut tsekkityttö, työtön psykologi, joka ei ollut opiskellut englantia. Hän sai paikan ja kovin tyytyväinen, asuu uudessa talossa kampuksella ilmastoidussa huoneessa, suihkukin on. Mutta nyt olen tyytyväinen tähän, pääsemmehän näkemään tavallisten ihmisten elämää, vaikka kyllä tämä aika tukalaa on. Tähän talouteen kuuluu myös sokea isoisä, joka kuuntelee yöllä radiota täysillä. Meidän huoneemme on yläosastaan avoin, joten kaikki meteli kuuluu hyvin. Ennenn neljää alkaa sitten 'joikhaaminen'(Ekin sanonta), jota kestää n. 15 minuuttia, sitten heräävät jo kukotkin ikkunan alla. Tämän vuoksi menemme nukkumaan aikaisin, joskus jopa ennen klo 8.
Yksi asia, jota kaipaan, on leipä. Sitä ei ole koskaan tarjolla ja kaupossakin on vain vaaleaa puppuleipää. Myöskään juustoja täällä ei harrasteta.
Ensi viikolla on mid-semester kokeet koulussa ja sain yllättäen viikon vapaaksi. Lähdemme huomenna junalla Bandung-nimiseen kaupunkiin. Se on 700 m koreudella, joten siellä on toivottavasti vähän viileämpää. Siellä 2,3 miljoonaa asukasta ja sinne on 7,5 tunnin junamatka. Varasimme paikat executive-luokasta, mutta js se kuitenkin on kamalaa, sieltä pääsee lentäenkin Yogyakartaan. Kotimaan lentolippujen hinnat ovat kuitenkin aika kalliita täällä.
Täällä tuli toissayönä n. 5 minuutin sade, joten ei voi enää valitta sitä, ettei sada.
torstai 11. lokakuuta 2012
Torstai 11.10.2012
Maanantain kokous Semarangissa oli ihan hyvä. Keskustelimme ensin yhdessä ja sitten yksitellen projektin vetäjäjän kanssa. Hän kysyi minulta, että pystynkö kommunikoimaan englannin open kanssa, koska kuulemma sellaisiakin tapauksia on ollut, että englannin open kielitaito ei riitä tähän. Ei täällä kuitenkaan oma kielitaito parane, kun kaikki pitää yrittää sanoa niin yksinkertaisilla sanoilla kuin mahdollista ja siltikään ei viesti aina mene perille. Näin käy usein naapurimme Simonin kanssa, joka on mielestään kylän ainoa englannin taitoinen. Näin kävi eilenkin, kun olimme Yogyakartassa. Meillä on sopimus, että kun tarvitsemme taksia, soitamme Simonille, mutta eilen hän 'sattui' nukkumaan, eikä kuullut soittoa. No, pääsimme hyvin kotiin ja Simon soitti hädissään, että milloin tulette. Selitin, että olemme jo täällä, mutta myöhemmin tuli taas tekstiviesti, että milloin tulette. Loppujen lopuksi hän kävi varmistamassa, että olimme tulleet takaisin. "Don't worry, I help you always". Ja kyllä auttaakin, jos ei nuku.
Eilen Yogyakartassa oli presidentti käymässä, koska nimitettiin Yogyakartan hallitus. Yogyakartahan on itsehallintoaluetta, jolla on oma sulttaani. Kaupunki oli siistitty kaikista jalkakäytäväkojuista, oli kerrankin helppo liikkua. Poliiseja ja sotilaita oli enemmän kuin tavallisia ihmisiä ja mustia autoja kulki. Kyselin isäntäväeltämme presidentistä, Susilo Bambang Yuodhoyono (SBY), he sanoivat, että hänen ensimmäinen kautensa oli hyvä, mutta nyt taas presidentti ei pysty hallitsemaan oman puolueensa korruptiota. Kaupungilla oli myös mielenosoituksia presidenttiä vastaan.
Kerroin aikaisemmin naisita, jotka työskentlivät prostituoitujen alueella opettamassa näiden naisten lapsia. Kahden viikon jälkeen nämä naiset, sveitsiläinen ja itävaltalainen, olivat lopettaneet projektinsa, koska alueella oli mahdotonta olla, eivätkä he todellakaan olleet mitään turhan herkkiä naisia.
Eräs ranskalainen opiskelijatyttö sanoi, että täällä pitää kysyä tietä usealta henkilöltä, koska he mielellään neuvovat, vaikka eivät osaisikaan. Sama pätee, kun selittää jotakin, he väittävät ymmärtävänsä, mutta niin ei välttämättä ole. Todisteena esim. Simon. He ovat vain ystävävällisiä, että haluavat auttaa, vaikka eivät osaisikaan.
Olen pitänyt läppäriä koulussa, mutta se on aikamoista sählinkiä, kun lasten pitäisi olla vieressä katsomassa. Lisäksi projektori pitää aina viedä eri luokkiin ja yhdistellä piuhat. Kyllä siellä Suomessa on helppoa. M utta olen saanut netistä vähän vaihtelevampia tehtäviä oppilaille. Puhumista vain pitäisi harjoitella, mutta kun kaikki eivät aukaise suutaan tai aukaisevat liikaakin, mutta eivät englnniksi.
Kyllä naisen asema täällä perinteisessä kylässä on aika kova. Meilläkin ollaan jo klo 5 täydessä työn touhussa oli arki tai pyhä. Emäntämme äiti on ollut täällä auttamassa keskenmenosta lähtien. Aamiaisen valmistus vie aikaa, koska se on lämmin ruoka. Sitten on pyykin pesu käsin. Sitten rriisipellolle.
Ensimmäisessä kuvassa on länsimaalaisen vessan käyttöohjeet. Toisessa kuvassa on koulun pihalle tullut kaksipyöräinen 'jäätelöauto'. Yhdessä kuvassa on hedelmäkauppamme viereisessä kylässä, matkaa sinne on n. 1,5 km. Täällä on paljon maapähkinäviljelyä ja kuvassa pähkinöitä irrotetaan varsista ja jätetään sitten tielle kuivumaan. Viimeisessä kuvassa on emäntämme Fatchul äitinsä kanssa riisipellolla.
Maanantain kokous Semarangissa oli ihan hyvä. Keskustelimme ensin yhdessä ja sitten yksitellen projektin vetäjäjän kanssa. Hän kysyi minulta, että pystynkö kommunikoimaan englannin open kanssa, koska kuulemma sellaisiakin tapauksia on ollut, että englannin open kielitaito ei riitä tähän. Ei täällä kuitenkaan oma kielitaito parane, kun kaikki pitää yrittää sanoa niin yksinkertaisilla sanoilla kuin mahdollista ja siltikään ei viesti aina mene perille. Näin käy usein naapurimme Simonin kanssa, joka on mielestään kylän ainoa englannin taitoinen. Näin kävi eilenkin, kun olimme Yogyakartassa. Meillä on sopimus, että kun tarvitsemme taksia, soitamme Simonille, mutta eilen hän 'sattui' nukkumaan, eikä kuullut soittoa. No, pääsimme hyvin kotiin ja Simon soitti hädissään, että milloin tulette. Selitin, että olemme jo täällä, mutta myöhemmin tuli taas tekstiviesti, että milloin tulette. Loppujen lopuksi hän kävi varmistamassa, että olimme tulleet takaisin. "Don't worry, I help you always". Ja kyllä auttaakin, jos ei nuku.
Eilen Yogyakartassa oli presidentti käymässä, koska nimitettiin Yogyakartan hallitus. Yogyakartahan on itsehallintoaluetta, jolla on oma sulttaani. Kaupunki oli siistitty kaikista jalkakäytäväkojuista, oli kerrankin helppo liikkua. Poliiseja ja sotilaita oli enemmän kuin tavallisia ihmisiä ja mustia autoja kulki. Kyselin isäntäväeltämme presidentistä, Susilo Bambang Yuodhoyono (SBY), he sanoivat, että hänen ensimmäinen kautensa oli hyvä, mutta nyt taas presidentti ei pysty hallitsemaan oman puolueensa korruptiota. Kaupungilla oli myös mielenosoituksia presidenttiä vastaan.
Kerroin aikaisemmin naisita, jotka työskentlivät prostituoitujen alueella opettamassa näiden naisten lapsia. Kahden viikon jälkeen nämä naiset, sveitsiläinen ja itävaltalainen, olivat lopettaneet projektinsa, koska alueella oli mahdotonta olla, eivätkä he todellakaan olleet mitään turhan herkkiä naisia.
Eräs ranskalainen opiskelijatyttö sanoi, että täällä pitää kysyä tietä usealta henkilöltä, koska he mielellään neuvovat, vaikka eivät osaisikaan. Sama pätee, kun selittää jotakin, he väittävät ymmärtävänsä, mutta niin ei välttämättä ole. Todisteena esim. Simon. He ovat vain ystävävällisiä, että haluavat auttaa, vaikka eivät osaisikaan.
Olen pitänyt läppäriä koulussa, mutta se on aikamoista sählinkiä, kun lasten pitäisi olla vieressä katsomassa. Lisäksi projektori pitää aina viedä eri luokkiin ja yhdistellä piuhat. Kyllä siellä Suomessa on helppoa. M utta olen saanut netistä vähän vaihtelevampia tehtäviä oppilaille. Puhumista vain pitäisi harjoitella, mutta kun kaikki eivät aukaise suutaan tai aukaisevat liikaakin, mutta eivät englnniksi.
Kyllä naisen asema täällä perinteisessä kylässä on aika kova. Meilläkin ollaan jo klo 5 täydessä työn touhussa oli arki tai pyhä. Emäntämme äiti on ollut täällä auttamassa keskenmenosta lähtien. Aamiaisen valmistus vie aikaa, koska se on lämmin ruoka. Sitten on pyykin pesu käsin. Sitten rriisipellolle.
Ensimmäisessä kuvassa on länsimaalaisen vessan käyttöohjeet. Toisessa kuvassa on koulun pihalle tullut kaksipyöräinen 'jäätelöauto'. Yhdessä kuvassa on hedelmäkauppamme viereisessä kylässä, matkaa sinne on n. 1,5 km. Täällä on paljon maapähkinäviljelyä ja kuvassa pähkinöitä irrotetaan varsista ja jätetään sitten tielle kuivumaan. Viimeisessä kuvassa on emäntämme Fatchul äitinsä kanssa riisipellolla.
sunnuntai 7. lokakuuta 2012
Sunnuntai-ilta 7.10. Semarangissa
Köröttelimme tänne 3,5 tuntia bussissa huomista kokousta varten. Siellä vapaaehtoistyöläiset kokoontuvat ja käydään läpi meidän työtämme kuukauden ajalta. Minulla onkin ensi viikko haasteellinen, koska varsinainen englannin ope on lomalla! Ei kuulemma vähennetä edes palkasta. No, sijaisellehan ei tarvitse maksaa palkkaa.
Moni asia kyllä harmittaa siellä koulussa. Kirjoista olen jo kertonut. En voi ymmärtää sitä virheiden määrää. Lauantaina oli 2.luokan kirjassa kaalin kuva ja alla teksti 'mustard'. Kolmasluokkalaisille muka opetetaan transitiivi- ja intransitiiiverbin eroja ja ne kun osaavat sanoa 'yes' ja 'no'. 6-luokkalaiset ovat 'opiskelleet' englantia yli 5 vuotta ja ''I'm fine'-tasolla ollaan.
Kyllä näillä opettajilla on pitempi pinna huutamiseen, ope huutaa vain kovemmin. Ehkä se huutaminen johtuu siitä, että kaikki rukoukset huudetaan. Silloin kyllä istutaan kauniisti paikallaan ja lopotetaan . Sen jälkeen paperilennokit lentelevät, joku aina rummuttaa.
Kävin muuten kampaajalla tässälähellä leikkauttamassa hiukseni, 70 senttiä!
Toimii täällä lastenneuvolakin. Se on meidän, siis kyläpäällikön talossa, joka kuukauden 5. päivä. Kaikki kylän alle 5-vuotiaat äiteineen tulevat sinne mitattavaksi ja punnittavaksi ja saavat vitamiinejä, jos tarvitsevat. Minä oli silloin koulussa, mutta Eki sanoi, että oli aikamoinen konsertti. Oli varmaan koettelemus emännällemme keskenmenon jälkeen.
Ensimmäisessä kuvassa ovat työt riisipellolla loppuneet ja on aika pyöräillä kotiin. Toisessa kuvassa 'matahari' laskee ja auringon viimeiset säteet heijastuvat kauniisti puihin. Tänne Semarangiin tullessa satoi vähän vuoristossa, mutta täällä on tukalan kuumaa. Onneksi nyt saa nukkua ilmastoidussa hotellissa.
Köröttelimme tänne 3,5 tuntia bussissa huomista kokousta varten. Siellä vapaaehtoistyöläiset kokoontuvat ja käydään läpi meidän työtämme kuukauden ajalta. Minulla onkin ensi viikko haasteellinen, koska varsinainen englannin ope on lomalla! Ei kuulemma vähennetä edes palkasta. No, sijaisellehan ei tarvitse maksaa palkkaa.
Moni asia kyllä harmittaa siellä koulussa. Kirjoista olen jo kertonut. En voi ymmärtää sitä virheiden määrää. Lauantaina oli 2.luokan kirjassa kaalin kuva ja alla teksti 'mustard'. Kolmasluokkalaisille muka opetetaan transitiivi- ja intransitiiiverbin eroja ja ne kun osaavat sanoa 'yes' ja 'no'. 6-luokkalaiset ovat 'opiskelleet' englantia yli 5 vuotta ja ''I'm fine'-tasolla ollaan.
Kyllä näillä opettajilla on pitempi pinna huutamiseen, ope huutaa vain kovemmin. Ehkä se huutaminen johtuu siitä, että kaikki rukoukset huudetaan. Silloin kyllä istutaan kauniisti paikallaan ja lopotetaan . Sen jälkeen paperilennokit lentelevät, joku aina rummuttaa.
Kävin muuten kampaajalla tässälähellä leikkauttamassa hiukseni, 70 senttiä!
Toimii täällä lastenneuvolakin. Se on meidän, siis kyläpäällikön talossa, joka kuukauden 5. päivä. Kaikki kylän alle 5-vuotiaat äiteineen tulevat sinne mitattavaksi ja punnittavaksi ja saavat vitamiinejä, jos tarvitsevat. Minä oli silloin koulussa, mutta Eki sanoi, että oli aikamoinen konsertti. Oli varmaan koettelemus emännällemme keskenmenon jälkeen.
Ensimmäisessä kuvassa ovat työt riisipellolla loppuneet ja on aika pyöräillä kotiin. Toisessa kuvassa 'matahari' laskee ja auringon viimeiset säteet heijastuvat kauniisti puihin. Tänne Semarangiin tullessa satoi vähän vuoristossa, mutta täällä on tukalan kuumaa. Onneksi nyt saa nukkua ilmastoidussa hotellissa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)